Ei se muisto häviä, vaikkei muistaisi muistuttaa!

No nyt on ollut kiirettä... Harjoittelu alkoi terveyskeskuksen vuodeosastolla, Jonnin synttärit oli ja isänpäivä ja pyhäinpäiväkin menivät. On ollut juhlia juhlien perään ja väliajat töitä. Matalalentoa taas mennään ennen kuin joululoma alkaa. Onneksi joka päivä loman alku on päivän lähempänä, IHANAA ja jaksaa jaksaa!

Meidän isänpäivämme oli hiukan erilainen kuin viimevuonna. Haikeutta oli ilmassa, ainakin minulla ja Jonnilla, mutta myös iloa. Jaskalla oli tarhassa aamupala isille ja sinne menikin sitten Sami. Ihanaa kun meni. Kamala miten pelkäsin tuota päivää viimevuonna ja järjestelin vuoroja, ettei pojat satu hoitoon samaan aikaan kun toiset tulevat isien kanssa. Nyt ei tarvinnutkaan, vaikkei siellä isi ollutkaan, niin oli Sami, ja Jaska tuntui hyvin iloiselta ja tyytyväiseltä. Minulle tuli hyvä mieli. Melko paljon tapahtunut vuodessa, joka taas tuntui tosi lyhyeltä ajalta, muistan niin hyvin viime isänpäivän. Ensimmäisen sellaisen ilman poikien isää. Ajattelin että sattuu sinä nimenomaisena päivänä aina, kovaa ja syvältä, mutta tänävuonna ei sattunutkaan, tuntui haikealta, surulliselta, ja ikävä oli, mutta kipu oli poissa. Ei enää fyysistä kipua jonka suru aiheuttaa, pelkästään puhdas suru, ja ikävä jotka on helpompi kestää. Jerry sanoi lauantai-iltana, että odottaa seuraavaa aamua hirveästi. Kun kysyin miksi niin? Jerry sanoi kovaan ääneen " No ISÄNPÄIVÄÄ!!" . Siitäkin tuli hyvä mieli, Jerry odotti että pääsi antamaan lahjan ja kortin Samille. Jerry oli jo lahjaa tehdessä ajatellut antavansa sen Samille, ja se tuntui luontevalta. IHANAA <3 ! Minun ja Jannen pienet pojat ovat selvinneet todella pitkälle, ja taas voi vaan ihmetellä mikä kyky lapsella on selviytyä elämässä eteenpäin. Tärkeää on että saa turvaa ja pääsee syliin sekä rakastetaan. Lapsi selviää kyllä.

Aikuinenkin selviää, mutta eritavalla. Luulen että isänpäivä on yksi niistä päivistä jolloin tulen muistamaan Jannen joka vuosi. Ajattelemaan sitä millainen isä hän oli ja millainen hänestä olisi tullut. Jokavuosi varmasti hiukan surettaa että hän ei voinut olla isä pojilleen, ja kun katson poikia, surettaa että heillä ei ole mahdollisuutta tutustua isäänsä, on vain muistot jotka minä voin jakaa pojille. Olen saanut kommentteja syksyn myötä, jossa on sanottu tavalla tai toisella, että minun on muistettava myös Janne, tai epäolennaisesti kommentoitu jotakin miten ikävä jollakin ystävällä on Jannea. En tiedä miksi edelleen jotkut luulevat että Jannea ei muistella, tai muisteta, ja haluaa kertoa miten tärkeä Jannen muisto on. Minä muistan Jannen, ja muistelen, kuva on edelleen kirjahyllyssä ja siinä se pysyy, juttelen pojille isästä, ja Jonnin kanssa muistellaan asioita joita poikien on mahdoton muistaa. Siskon kanssa jutellaan usein mitä Janne olisi sanonut tai tehnyt, tai sanoi tai teki. Samikin on saanut varmasti hyvän kuvan millainen Janne oli ja mitä teki, samoin koulukyytiläinen Minna. Kuten moni moni muukin. Jannen muisto ei häviä, ei meiltä aikuisilta ainakaan, mutta pojilta häviää, on jo hävinnyt osittain, silti minä kerron ja puhun Jannesta paljon. Iltaisin luetaan isirukous, ja kerrotaan päivän asioita. Ihan joka ilta, ja joka päivä Jannesta puhutaan ainakin kerran, yleensä useamminkin. Ei Jannen muisto häviä ikinä. En koe kuitenkaan tarvetta jakaa pahaa mieltä tai surua enää sosiaalisessa mediassa. Puran sydämeni tänne, sinne laitan mielummin arkipäiväisiä iloisia asioita. Puran sydäntäni myös lähimmilleni, jotka näkevät jo ilmeestä ja olemuksesta jos on kurja olla. En halua käyttää sosiaalista mediaa väylänä purkaa suruani, enkä halua kerätä säälipisteitä jokaisesta huonosta hetkestä ja päivästä. Minä suren omalla tavallani, koska suru on hyvin henkilökohtainen asia. Kuitenkin kaikki eivät kestä iloani, vaan kokevat edelleen tarvetta muistuttaa minua Jannesta. Minä muistan, ihan joka päivä, ja tulen muistamaan koko loppu elämäni. Minä Rakastin Jannea, ja jokainen joka on joskus rakastanut tietää että kun joku niin rakas repäistään viereltä pois ei rakkaus häviä. Siksi minä muistan koska minä rakastin ja rakastan. Ei minua tarvitse muistuttaa muistamaan.

Sureva ihminen ei ole helpoin kumppani. Ihminen joka on kokenut suuren menetyksen, on pelokas, itkuinen, ylireagoiva, saattaa kyynelten keskellä saada valtavan naurun puuskan tai toisinpäin, ei pystykkään olemaan itkemättä vaikka naurattaa. Kun tämä ihminen on perusluonteeltaan vielä tunteellinen, ja tunteella elävä on persoona vähintäänkin haastava. Ja ihan niinkuin tässä ei olisi tarpeeksi, niin lisätään vielä mukaan kolme poikaa, jolla jokaisella on oma erilainen luonteensa, niin soppa on valmis. Ei varmaan ketään ihmetytä, että ajattelin joskus että on parempi olla yksin, ilman sitä rinnalla kulkijaa, koska tilanne tuntui todella mahdottomalta, ihan jo itsekkin ajateltuna. Sitten kun on päättänyt että elää yksin, niin kohtalo ja elämä päättää toisin, ja hyvä niin. Minä Rakastuin ja minuun Rakastuttiin. Nyt meillä on perhe, ja tämä isänpäivä oli paljon onnellisempi kuin edellinen. Meidän isänpäivämme oli kuten kenen tahansa isänpäivä. Laulettiin aamulla, syötiin hyvä päivällinen Samin ja minun vanhempien kanssa, nautittiin siitä mitä meillä on. Kuten olen monesti todennut elämä on ottanut minulta paljon mutta antanut myös hirmuisesti.

Minä muistan ja muistelen siis Jannea. Yksin ja poikien kanssa, sekä ystävien ja läheisten kanssa. Muistoja ei kukaan vie. Minä kuitenkin samalla elän uutta elämää, en enää edes rakenna tulevaisuutta, vaan tulevaisuus on tässä, tänä päivänä. Suunnitellaan talvea ja tulevaa kesää, suunnitellaan elämää, ei rakenneta mitään, nautitaan arjesta, ja siitä että meillä on tämä kaikki. Ollaan onnellisia ja muistetaan sanoa Rakastan sinua. Minä en unohda Jannea, mutta en aio unohtaa elää, sitä Jannekin olisi toivonut.