Minä selviän tästä.

Sain lahjaksi runokirjan ystävältäni, kun Janne kuoli. Olen niitä runoja tännekkin kirjoitellut aina aika-ajoin. Kirja on nimeltään: Kun suru on suurin Lohdutuksen sanoja, kirjoittajat ovat Sinikka Svärd ja Sinikka Hautamäki. Suosittelen lämpimästi näitä runoja kaikille menetyksen kokeneille. Jotenkin ne osuivat minuun ja niihin tunteisiin joita olen läpi käynyt. Kuitenkin yksi runoista on vaivannut minua, se on kirjan viimeinen. Olen ajatellut että se on runo johon en kaikista runoista ainoana pysty koskaan samaistumaan. Kaivoin kirjan esille taas kerran kun kaipasin lohdutusta. Rakas isoäitini kuoli tiistaina ja vaikka hän oli vanha ja sairas ja väsynyt, ja varmasti toivoi pääsevänsä pois, on luopumisen tuska silti käsin kosketeltava. Ei pysty eikä halua päästää irti, olisit vielä hetken, jos kuitenkin tulisit terveeksi. Ei hän tullut, ja pääsi pois. Hänen on varmasti nyt hyvä olla. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Sen hänelle suon, hänen oli jo aika. Selasin runokirjaa, ja tulin viimeiselle sivulle. Aloin lukea:

Minä selviän tästä

Heräsin pitkästä aikaa suloisen unen keskeltä hyvin levänneenä.
Avasin oven puutarhaan, kaikkialla tuoksui ja soi!
Pisarat kimmelsivät ruusumantelipensaan oksilla kuin kristallit.
Istahdin kuistin vanhaan tuoliin, suljin silmäni ja ajattelin, että kaiken jälkeen ja kaikesta huolimatta elämä on sentään aivan ihanaa.
Katselin pilviä, niin kuin usein ennenkin, rapsutin koiraa ja sanoin sille:
Kuulehan kaveri, minä selviän tästä, uskothan sen, minä selviän.

Kun suljin kirjan tuli hyvä olo. Minä pääsin sittenkin kirjan viimeiselle sivulle. Koin viimeisenkin runon omakseni, osasin samaistua siihen. Kaiken jälkeen olenkin sitä mieltä että minä selviän ja selvisin. Kiitos Riksulle ja Samille ihanasta kirjasta, olen lukenut jokaisen sivun ja runon moneen kertaan, olen itkenyt niiden sanoille ja vihdoinkin tajusin että voin jättää ne runot pikkuhiljaa taakseni, ja ne tunteet joita ne ovat aiheuttaneet. Jos minun pitäisi nimetä elämäni paras kirja, olisi se juuri tämä. Se on tuonut lohtua, joku joka on kirjoittanut ne runot, on tuntenut samoja tunteita, ja selvinnyt, vihdoinkin on minun vuoroni, voin sanoa että selviän.

Jokaisella asialla tässä elämässä on tarkoituksensa. Olen miettinyt vihaamaani lausetta, "Kukaan ei saa enempää kuin jaksaa kantaa.." en edelleenkään pidä siitä, mutta taas kerran se on näytetty toteen. Ehkä olen katkerana miettinyt ja tulen miettimään että liika on liikaa yhdelle ihmiselle. Toisaalta taas sanojen alta löytyy totuus. Kyllä, minä jaksoin tämänkin taakan kantaa. Se kaatoi minut, ja sai minut huutamaan kivusta jonka menetyksen suru tuo tullessaan, mutta minä selvisin, ja seison taas omilla jaloillani, ja katson elämää eteenpäin.

Elämällä on paljon annettavaa, tai itsekkäästi ajattelen että ei elämä minulle mitään anna, minä annan elämälle. Jos en uskalla elää, jos katkeroidun ja käperryn kuoreeni, en satuta kuin itseäni. Maailmassa on ja tulee olemaan mielipiteitä siitä miten kenenkin pitäisi elää, kuitenkin jokainen itse sydämmessään tietää mikä on juuri oikea tapa sinulle. Älä välitä jos se ei sovi jollekkin muulle. Muista kuitenkin että tekemällä hyvää saa hyvää. Älä sure tämän päivän ikävää, jo huomenna tai ensiviikolla kaikki saattaa olla toisin. Itse pidän nykyään lausahduksesta "kukaan ei ole kuollut" se antaa perspektiiviä. Jos asiat menevät metsään, ne selviävät kyllä, kukaan ei kuitenkaan ole kuollut.

Minä olen saanut enemmän kuin olen osannut uneksiakkaan. Minä olen saanut onnellisen elämän, ihmisen joka on ollut tarpeeksi vahva ystävänä ja rakkaana, kantamaan osan taakkaani ja tukemaan kun en ole jaksanut. Olen saanut elämän jonka olen halunnut, mutta josta en ole osannut uneksiakkaan. Olen oppinut arvostamaan entistä enemmän ihmistä vierelläni, perhettäni ja ystäviäni. Tiedän mikä on tärkeää ja mikä ei. Silti yllätän itseni murehtimasta, sitä mitä joku muu ajattelee, mutta se menee ohi. Se ei ole tärkeää. Tämä hetki on tärkeää, se on tärkeää että itkettää ihan vaan siksi että kaikki on niin hyvin ja elämä tuntuu mahtavalta. Tuntuu hyvältä ajatella että minä olen tärkeä ja uskoa siihen. Tuntuu hyvältä että rakastaa toista kokonaan, niin sisältä kuin ulkoa, ettei muuttaisi tai vaihtaisi mitään, tuntuu hyvältä ajatella että meidän pitikin tavata, juuri nyt, ei aiemmin ei myöhemmin, meidän aikamme oli nyt ja me huomasimme sen. Nyt ei ole vaan minä ja hän on Me ja meillä on koko tulevaisuus.

Kaikille teille jotka elätte juuri nyt surun keskellä, voin kertoa, Minä selviän tästä ja niin selviät sinäkin. Kaikella on aikanasa ja paikkansa, joku päivä ei satu enää. Siihen asti enkeleitä jokaisen surevan matkaan, ja sen jälkeenkin. Nautitaan kesästä ja elämästä. Mukavaa viikonloppua.