Lähtölaskenta alkaa.. jokainen päivä on edellistä vaikeampi.

Huomenna on helmikuun viimeinen päivä. Ylihuomenna on siis maaliskuu. Kokoajan tuntuu että "aika käy vähiin" vaikka minun aikani ei toivottavasti ole vielä päättymässä, ihan vielä. Kukaan ei tiedä montako päivää on jäljellä, mutta voi toivoa , uskoa ja luottaa että niitä on. Minäkin luotan ja uskon, aina en toivo, välillä tuntuu että niitä on aivan liikaa. Onneksi sellainen olo on kovin harvoin enää. Jannen kuollessa ahdisti ajatus todennnäköisten elinpäivien paljoudesta, tuntui että neljäkymmentäkin on liikaa, onneksi en ajattele niin. Ajattelen kuitenkin nyt, tänäiltana, että Jannella oli viimevuonna tänäpäivänä jo aika käymässä vähiin, ei kuukauttakaan enää. Kun sellaista ajattelee oman rakkaansa kohdalle, kuristaa se kurkkua, ja pelottaa, pelottaa sen ihmisen puolesta joka on jo kuollut, asettuu hänen asemaansa. Vielä vuosi sitten oli yhteisiä haaveita ja unelmia, nytkin on haaveita ja unelmia, onneksi on koska Jannen kuollessa en uskonut enää niihin, enää ei vaan Jannen kanssa, ei enää ikinä yhdessä.

Olen ollut aivan mahdoton... Ensin tuli itkuisuus, sitten tuli lyhyt pinna, sitten kaiken epäjärjestyksen kammoaminen, en kestä pienintäkään epäjärjestystä, toisaalta ei ole voimia siivotakkaan, nyt on kuvaan tullut väsymys, ääretön väsymys. Illalla unta ei kauaa tarvitse odotella, nukahdan heti. Yleinen ahdistus kuvaa olotilaa, ja pelko, kohta on 19.3. Uskon että ihmiset jotka näkevät minua päivittäin, koulukaverit, ystävät jne eivät edes huomaa minussa tätä, peitän sen hyvin, on parempi peittää kun itkeä julkisesti kokoajan, mutta Sami näkee. Surettaa hänen puolestaan. Hän on se joka "kärsii" tästä kaikesta, vaikka väittää ettei kärsi. Hän on se jolle kaadan kaiken niskaan kun en jaksa. Niin väärin, ja tiedän sen itsekkin, ja silti teen niin. Joka ilta ja aamu pyydän anteeksi, kerron miten rakastan, ja aina syyllistyn samaan uudestaan. Se on ahdistavaa.. Sami ei ole tehnyt mitään väärää, päin vastoin auttaa minut tämän ajan yli, inhottaa olla sellainen ihminen joka on "aina iloinen" hymy on kadonnut huulilta vain kerran ja silloin pitkäkis aikaa. Jannen kuollessa lopetin hymyilyn, ja hymy palasi joskus elokuussa, siskoni sen sanoi. Sanoi että tuntuu ihanalta kun hymyilen taas, oikeasti, niin että silmätkin hymyilee. Silloin Sami oli tullut elämääni pysyvämmin, oltiin tutustuttu ja päätetty että kannattaa antaa mahdollisuus meille, että yritetään. Olin onnellinen. Olen edelleen onnellinen, Samin lähellä, kun saan olla vieressä, rakastan Samia ja sitä miten hyväksi hän oloni tekee.

Olen päättänyt että selviän tästäkin. Selviän yli maaliskuun, yli kevään ja kesään. Minä olen päättänyt näyttää läheisilleni, että olen niin vahva että selviän. En edes väitä että selviäisin yksin. Tarvitsen perhettä, ystäviä kaiken mahdollisen tuen, mutta selviän. Poikien takia selviän, ja Samin takia, olen luvannut että näytän vielä että hän ei ole tutustunut oikeaan Sallaan. Oikea Salla on paljon mukavampi kuin nykyinen, ja Sami jos joku on sen ansainnut. Jos hän jaksaa tämän kaiken, hän todella on sen ansainnut. Hän on ansainnut sen jo nyt. Olen todella kiitollinen kaikesta mitä hän eteeni tekee, antaa itkeä ja kiukuta ja aina antaa anteeksi ja jaksaa rakastaa. Kaikki eivät jaksaisi, kaikista ei olisi siihen. Minulla on ollut elämässäni valtavasti epäonnea, mutta myös onnea. Minun elämääni on tullut mahtavia ihmisiä sattumalta tai ehkä kaikella oli tarkoitus. Minä olen kuitenkin onnellisessakin asemassa. Pitää vaan nähdä surun läpi se onni. Löysin tänään sattumalta tällaisen, niin totta <3



Hyvää loppuviikkoa kaikille, minä lähden pienten ukkojen kanssa saunan lämpöön <3