Pelottaa ja itkettää.. kohta on maaliskuu.

Jannen kuolinpäivä lähestyy.. Ollaan lähdössä Varkauteen. Koulun takia en voi olla Varkaudessa virallisena päivänä, mutta viikonloppuna ennen sitä olen kyllä. Tiedän jo nyt , että kyseessä ei ole huvireissu. Viimeisestä käynnistäni siellä on jo aikaa, se oli alkusyksystä, ja meilläkään ei ole ystäviäni sieltä hirveästi näkynyt. On jo ikävä, tosi kova ikävä, ja toisaalta pelottaa. Muutamat käynnit kesän ja syksyn aikana menivät ihan hyvin, totuin ajatukseen, että olen siellä ilman Jannea. Nyt on kuitenkin aikaa kulunut ja pelottaa. Miten kestän ne tutut paikat, miten voin tavata ketään, omia ystäviäni, Jannen ystäviä, Jannen vanhempia.. Nytkin tätä kirjottaessani kurkkua ja rintaa puristaa. Todella ikävä tunne. Pääsen vihdoin Jannen haudalle.. Viimeksi siellä käydessäni, oli vain risti, sen jälkeen on tullut kivi, kaunis hautakivi. Minä en ole nähnyt sitä, tunnen valtavaa syyllisyyttä siitäkin. Miksi en ole mennyt. Toisaalta tiedän, että voimat eivät olisi riittäneet, eivätkä rahatkaan, kuitenkin tunnen syyllisyyttä, etten ole käynyt rakkaani haudalla. Minulla on ollut tunne että ei se Janne siellä haudassa ole enää.. Miksi nyt sitten se tunne on muuttunut, tuntuu että siellä Janne nimenomaan on läsnä, eikä muualla, ja minä en pääse sinne, en tänään enkä huomenna, en illalla jos on paha olla. Siellä se on monen sadan kilometrin päässä. Sinne jätin rakkaani.. Vaikka senkin tiedän että sinne Janne olisi halunnut tulla haudatuksi. Olisin halunnut vaan hänet mukaani..

Janne ei ole enää jokahetkessä läsnä, mutta päivittäin on. Nyt olen huomannut että aivan kuin yllättäen Janne täyttää ajatukseni, ja ikävä iskee, tulee kyyneleet. Eilen huomasin muistelevani Jannen pelleilyä ja naurua, sitä mihin aina sanoin, "lopeta jo, älä jaksa enää.." silti se on jäänyt mieleeni, sellainen Janne oli. Tänään kouluun ajaessani tajusin miettiväni Jannen hautakiveä, ja minua ahdisti, minua pelottaa nähdä se teksti siinä kivessä. Kuvan olen nähnyt, mutta se on eriasia kuin se että näen kaiken kivessä. Se on lopullista. Tiedän että oloani huonontaa lähestyvä maaliskuu, inhoan sitä että itkettää, jokapäivä.. Inhoan sitä että pelottaa ja inhoan että pojilla ei ole enää isää. Inhoan tätä inhottavaa oloa. Se on sietämätontä, ja silti sille ei voi mitään. Sitä on siedettävä, kaikesta huolimatta.

Sitten tuntuu tylsälle, että olen taas ollut katkera.. Miksi juuri minä? Taloudellisesti on todella tiukkaa. Joutuu miettimään mitä ostaa ja koska, vai jättääkö ostamatta. Ennen ei joutunut, koskaan ei tarvinnut miettiä saanko ostettua jonkun tarpeellisen vaatteen itselle tai pojille, tai riittääkö rahat ruokaan.. Ei rahaa ennenkään liikaa ollut, niinkuin ei kenelläkään, mutta perusturvallisuus oli, ei tarvinnut huolehtia etteikö saisi ostettua ruokakaupasta kaikkea mitä tarvitsee. Nyt täytyy.. Itse sen kestäisin kyllä, mutta poikia on ajateltava, on ostettava tietyt tarvikkeet, joita pojat tarvitsevat. Tämä on tehnyt oloani myös kurjaksi, ei ole hauskaa olla huolissaan kokoajan, se vaikuttaa kaikkeen jaksamiseen ja oloon. Monesti yllätän itseni miettimästä ja juttelemasta Jannelle "oliko ihan pakko...?" Tiedän että oli, ei Janne muuten olisi lähtenyt. Janne hoiti paljon asioita kuntoon ennen kuolemaansa, olen siitä kiitollinen, silti olen vihainen ja peloissani, miten käy tulevaisuuden. Miten selviän, entä jos en selviä...? Tiedän ettei viimeinen ole vaihtoehto, silti mietin sitä.. Entä jos..

Toisaalta odotan maaliskuuta, odotan että se pelätty päivä koittaa ja menee ohi. Odotan että voin näyttää itselleni, selvisin taas tästäkin, selviän mistä vaan. Olen selviytyjä. Tällä hetkellä se ei tunnu siltä, mutta tiedän että selviän, jossain syvällä sisällä on se pieni kiukkuinen Salla joka selviää, satoi vaikka ämmiä äkeet selässä, minähän selviän.

Miksi on niin vaikea ottaa vastaan apua kun sitä tarjotaan? Miksi on niin vaikea uskoa että minustakin pidetään huolta? Johtuuko se omasta asenteestani, vai Suomalaisesta asenteesta. Miksi on välillä hyvin vaikea uskoa että toinen tarkoittaa sanomaansa ja minäkin olen arvokas ja tärkeä jollekkin. Tottakai asia on sillätavalla, silti joskus, näinä hetkinä janoan sitä halausta ja sanoja "kaikki järjestyy, minä pidän sinusta huolta". Haluan olla sylissä ja unohtaa arkiset murheet ja suuremmatkin murheet. Haluan vaan olla, lähellä, ihan lähellä ja kuunnella kun toisen sydän lyö. Se on lohdullista.. Sydän lyö , hänen on oltava hengissä, hän on oikesti siinä.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille. Asiat järjestyvät, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Tänään näin, huomenna jo ehkä toisin. Halauksia kaikille.