Voiko noin sanoa?

Kuten tavallista, minun elämäni on yhtä suurta aaltoliikettä kokoajan. Välillä itken Duudsonien kanssa katsellessani Duudsonit tuli taloon ohjelmaa, ihan vaan ilosta ja välillä itken surusta. Itken itken ja itken millon mistäkin syystä, sellainen minä olen, olen aina ollut ja nykyään olen vielä pahempi itkupilli kun ennen. Haikailen täällä ja ihan normaalielämässä tavallisen arjen perään, vaikka oikeasti minulla ei ole pienintäkään käsitystä mitä se sitten olisi. Olen miettinyt että minun mielestäni se normaali onnellinen elämä olisi ehkä sitä että raha riittää ruokaan ja laskuihin, ei sitä tarvitse hirveästi olla kunhan on niin että pärjätään. Toivoisin että saataisiin olla terveinä, ja että meidän perheeseen asettuisi onni asumaan, että kaikilla olisi hyvä olla. Ihan perusjuttuja, sitä se kai olisi minulle, se onnellinen tavalline arki. Extremeksi käy sitten yhden uhmakkaan kolmevuotiaan kanssa kaupassa käynti, tai virastoasioiden hoito kahden alle kouluikäisen kanssa.. siinä on extremeä minulle tarpeeksi. Olen varmaan maailman tylsin ihminen .. ja pidän siitä.

Kävin tälläviikolla kouluterveydenhoitajalla. Hassua, aika matka ajassa taakseppäin. Ihan niinkuin silloin ennen. Jutellaan kaikesta mitä nyt terkkarilla jutellaan, painosta, pituudesta, ihan kaikesta. Sitten jutellaan Jannesta.. Kerroin mitä tapahtui ja koska, huomaan kertovani aika tarkkaan. Tuntuu hyvältä käydä asiaa taas kerran läpi. Huomaan jossain kohtaa että en itke, yleensä alan itkemään kun puhun Jannesta ja Jannen kuolemasta. Kerron mitä Janne harrasti, ja kerron että olin ylpeä tai OLEN ylpeä Jannesta. Kerron mitä tehtiin ennen kuolemaa, kerron mitä tapahtui sen jälkeen, puhun, puhun ja puhun. Terveydenhoitaja kuuntelee, ihan hiljaa koko ajan, mietin mahtaako edes kiinnostaa, saan kerrottua, taas kerran uudelle ihmiselle. Minulle sanotaan "Sinä sitten todella rakastit miestäsi, sen kuulee tavastasi puhua, ja siitä miten lämmöllä muistelet" Tuntuu tosi hyvälle, tottakai minä rakastin, Janne oli minun mieheni, lasteni isä. Sitten palataan kuolemaan ja sen aiheuttajaan. Hoitaja sanoo " En tiedä voiko näin sanoa, mutta hyvä että asiat meni niinkuin meni. Hyvä että Janne ei jäänyt mihinkään sairaalaan makaamaan viikoiksi, kuukausiksi tai vuosiksi. Toivottavasti en loukkaa sinua, mutta on hyvä että sinulla on mahdollisuus surra, välttämättä niin ei olisi." Mietin hetken, mitä ihmettä tämä ihminen puhuu. Miten niin on hyvä että Janne kuoli. Ymmärrän kuitenkin.. On hyvä että Janne ei jäänyt elämään elämää joka olisi ollut hänelle itselleenkin pahempi kohtalo kuin kuolema. On hyvä että ihminen saa lähteä silloin kun aika on. Tuntuu hyvältä että ajatukset jotka minun päässäni ovat olleet, sanotaan ääneen ulos, joku muu sanoo. Olen ajatellut niin kauan, on hyvä että joku muu sanoo sen, en tunne syyllisyyttä. Olen miettinyt ajatteleeko joku että halusin Jannen kuolevan jos kerron että tässä tapauksessa tämä oli paras vaihtoehto. En halunnut sitä, enkä edelleenkään hyväksy, mutta Jannen kaltaiselle energiselle ihmiselle oli hyvä päästä lähtemään "saappaat jalassa" vaikka liian aikaisin mutta kuitenkin.

Olen ruvennut juttelemaan Jannen kuvalle.. huomaan pikaisesti huikkaavani että lähden kouluun. Sanon että huolehtii pojista kun ovat tarhassa, kysyn neuvoa, mitä pitäisi tehdä, pyydän apua. Huomaan että minun on vieläkin vaikea ajatella että Janne on ihan oikeasti kuollut. Tiedän, ja järki sanoo sen kyllä.. itse en vaan millään sitä ymmärrä. Miten joku joka on niin läsnä elämässämme voi olla kuollut? Miksi minun on niin vaikea sisäistää tosiasiat, ymmärryksessä ei varmastikkaan ole vikaa.



Oikein ihanaa viikonloppua KAIKKI kanssakulkijat. Tänään voisi olla hyvä ilta olla rakkaan kainalossa, ottaa lapsi viereen, halata äitiä tai isää, kertoa "Minä rakastan sinua" ja juoda lasi portviiniä.  Enkeleitä elämäänne.