Tunteet ovat hyvin kummallisia. Ahdistaa kun ajattelen Jannea, ja sitä että hänellä oli vuosi sitten tänäpäivänä vain hyvin vähän aikaa. Pelottiko Jannea, miksei hän puhunut, tiesikö asiasta, olisinko voinut tehdä jotain. Surettaa Jannen elämä joka päättyi niin aikaisin. Eilen oli muutenkin rankka ilta, Jonnin kanssa oli kovasti vaikeuksia. Alkoi tuntumaan että perheemme hajoaa pala palata murenee kaikki mitä minulla oli, enkä voi tehdä asialle mitään. Ahdistava tunne. Haluaisin nukkua ja herätä painajaisesta, että aamu toisikin takaisin kaiken mitä olen menettänyt. Haluaisin että Janne tulisi edes unessa kertomaan, voiko hyvin, onko elämää kuoleman jälkeen, onko kaikki kunnossa, huolehtiiko meistä?
Toisaalta olen taas saanut vastaukseni. Janne tai joku huolehtii. Minulla on Sami, rakastan Samia, olen oppinut että elämän aikana ihminen voi saada monen monta sielunsiskoa ja veljeä. Minä olen saanut monta, joista vahvimmat näyttäytyivät juuri silloin kun heitä eniten tarvitsin. Ei ole ollut helppoa olla ystäväni viimeisen vuoden aikana, ja vielä vaikeampaa on ollut varmasti Samilla. Meidän suhteemme on alkanut totaalisen kriisin keskellä. Miten monesti olen sanonut että en minä oikeasti ole tällainen.. Toisaalta taas en tiedä edes millainen olen oikeasti nykyään. En ole löytänyt edes itseäni tämän kaiken keskellä. Sen kuitenkin olen huomannut, että olen ollut onnellinen, nauttinut ihanista asioista. Tunteeton en ainakaan ole. En ollut ennen en ole nytkään.
Olen toivonut että minua ei kohdeltaisi kuin surevaa leskeä. Se on ollut virhe ja juontaa juurensa ehkä siitä että aina ja kaikkien kanssa ei ole voimia jutella Jannesta. Se ei sovi joka paikkaan, eikä voimanikaan riitä. Edelleen olen sitä mieltä että sääliä en tarvitse enkä kaipaa. En ole maailman ainoa ihminen jolle on näin käynyt. Vuoden mittaan olen kuitenkin huomannut että olisi hyvä pysähtyä ja miettiä miten elämä nyt järjestetään. On valtava muutos kun viereltä kuolee se rakkain, kun täytyy opetella elämä alusta. Arjen ongelmat, kaikki on hoidettava yksin. Kaupassa käydään kaikkien lasten kanssa koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Vanhempainilloissa, joulujuhlissa, ongelmatilanteissa, jokapaikassa olet yksin. On vaikea opetella tahoa jolta pyytää tukea, kenelle se asia kuuluu, jos sinulla ei ole sitä rakastasi siinä joka on lastesi isä, oikeasti ne asiat eivät kuulu kuin sinulle. Sinä olet vastuussa, muut voivat auttaa, mutta asia ei oikeasti ole heidän ongelmansa. Onneksi minulla on ollut auttajia.Olen mennyt eteenpäin kuin "juna" hoida pojat, laita ruokaa, hoida Jonnin ongelmat, varaa lääkäri, varaa sitä, varaa tätä, käy käy käy.. Parin viikon takainen lause pysäytti "Miten sinun surutyösi? Missä välissä sinulla on aikaa surra?" Mietin sitä itsekkin.. puran suruni blogeihin, päivällä olen se sama reipas nauravainen Salla, illalla menen nukkumaan kuten ennenkin, mutta yöllä on minun aikani, yöllä herään ja itken. Yöllä suren, yöllä annan surun tulla. Seuraavana aamuna herään taas ja hyppään arjen rumbaan. Yö on minun aikanai, oma aikani.
Elämäni on helpottanut paljon viimeaikoina. Sami auttaa valtavasti. Olisi opeteltava että apua voi pyytää, että hän tekee sen mielellään.. En ole enää ihan yksin ja minulla on mahdollisuus normaaliin elämään. Ennen sitä on kuitenkin hoidettava muutamia asioita. On selvittävä yli maaliskuun, on saatava Jonnille apua, on hoidettava isoja asioita jotka ehkä nyt tuntuvat repiviltä ja pahoilta, mutta tulevaisuudessa tajuan niiden tarkoituksen. Ei tämä kuukausi olekkaan minun "kärsimyksen tie" kyllä se on ollut koko tämä vuosi, se "huipentuu" maaliskuun yhdeksänteentoista, katseeni on siellä. Siihen asti yritän vaan selvitä. Sitten kaikki on ohi ja alkaa uusi vuosi. Ei se ainakaan vaikeampi ole kuin tämä vuosi ja tästäkin olen selvinnyt.
Illalla lähden laivalle. Jennin ja hänen perheensä, meidän perheemme. Mennään kaikki yhdessä ja aion nauttia siitä reissusta. Yritän unohtaa taas hetkeksi. Pitää hauskaa ja nauttia lasten ilosta. Mukavaa viikonjatkoa ystävät. Pitäkää huolta itsestänne!
