Olipahan viikko! Tosi pitkiä koulupäiviä, uusia aineita, tenttejä jotka ei mene läpi ja sitten taas menevätkin. Epätoivon tunteja laskujen ja tenttikirjojen kanssa, ja ihanaa euforiaa verinäytteen oton onnistuessa ja tentin mentyä lopulta läpi. Iltoja ja hetkiä jolloin olen varma että en ikinä valmistu sairaanhoitajaksi, ja hetkiä jolloin olen varma siitä. Kuitenkin jo nyt olen varma että olen opiskelemassa oikeaa alaa. Jos istuu tunnista toiseen koululla ja aineesta toiseen miettii "ompa tämä mielenkiintoista" ja paljon olen miettinyt sitäkin että miksi en tehnyt tätä jo aiemmin. En kuitenkaan hirveästi harmittele etten ole tehnyt. Olisinko sillon tutustunut näihin kaikkiin ihmisiin joihin nyt olen tutustunut. Olen saanut mahtavia ystäviä koulusta, vielä enemmän tutustunut moniin ihaniin persooniin, saanut kannustusta, kun sitä olen tarvinnut ja ihmiset iloitsevat siitä kun esteet voitetaan. Olen myös tutustunut koulun kautta muihin ihmisiin. Ensimmäinen harjoittelupaikkani oli mahtava, siellä oli upeita persoonia, jopa löysin hyvin samanlaisia ihmisiä kuin itse olen. Viihdyin loistavasti ja minua kohdeltiin hienosti ja opin paljon. Uskon että muistan aina ensimmäisen harjoitteluni. En ole jännittänyt koskaan mitään enempää. Se oli ensimmäinen kosketukseni hoitajan työhön, vaikka hyvin pintapuolinen, mutta kuitenkin minulla on jo pieni kuva mitä työhöni tulee kuulumaan, ja pidän siitä. Pidän myös opiskelusta. On mukava huomata että pärjää edelleen, vaikka epätoivo on välillä valtava, niin kaikki on kuitenkin onnistunut, ainakin tähän asti. Sitä tunteiden määrää, onnistumisen iloa ja epätoivon ahdistusta. Kaikkea laidasta laitaan, isolla tunteella. En ole kokenut ennen tällaista, mietin johtuuko se siitä että en ennen ole työelämässä jos tämä sitä on halunnut mitään niin paljon kuin tätä. Kaikki on itsestäni kiinni, selviänkö... Selviän tietenkin, ja jos en itse siihen usko joku muistuttaa aina , se tässä elämässäni on parasta, joku on aina sitä mieltä että selviän vaikken itse olisikaan.
Minulle on siis tulossa mukava viikonloppu. Koko tämä viikko oli vaivan arvoinen. Kannatti tehdä töitä ja jaksaa vaikka tuntui että nyt riittä. Kannatti uskaltaa ja luottaa itseensä, kannatti tehdä töitä koulunsa eteen että pääsi lähemmäs haavettaan. Sama sopisi ehkä koko elämään. Jokainen päivä, viikko ja vuosi on elämisen arvoinen, hetkeäkään ei pidä heittää hukkaan. On muistettava rakkaitaan, on autettava jos pystyy auttamaan, on osattava ottaa apua vastaan jos tarvitsee, on uskallettava ja luotettava. Jokaisella meillä on tämä yksi elämä. Tehdään asioita jotka tekevät meidät onnelliseksi, jotka tekevät Rakkaamme onnelliseksi. Ponnistellaan kohti parempia hetkiä, kurjien hetkien keskeltä ja nautitaan auringosta ja kauniista syksyn puista, sateen äänestä pisaroiden osuessa peltikattoon, takkatulesta, perheestä ja ystävistä.
Itse ajattelin mennä hakemaan pojat hoidosta, ja katsoa pikku-ukot kainalossa jonkun kivan leffan. Odottaa että Sami pääsee töistä kotiin ja Jonni palaa reissuiltaan. Minä saan valtavasti tukea kotoa. Sami on ollut ihminen jonkalaista en tiennyt olevankaan. Miten joku jaksaa päivästä toiseen auttaa, luottaa, uskoa kun itse ei jaksa. Minä olen valtavassa kiitollisuuden velassa hänelle. Minä Rakastan Häntä, ja ilman häntä olisin varmasti jo luovuttanut. Jäänyt kesän jälkeen työelämään, etsiytynyt kaupan alalle takaisin, se olisi ollut helppo tapa ja rahallisesti kannattava. Onneksi minulle ei annettu siihen mahdollisuutta ja tämän viikon jälkeen olen taas askeleen lähempänä unelmaani.
Ihanaa viikonloppua taas kaikille. Väsynyt mutta onnellinen olo! Onneksi tämä kouluviikko on ohi ja ensiviikosta ei vielä tiedä. Nauttikaa !!
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
