Joskus itku tulee ja suru ja ikävä satuttavat, vieläkin.

Joulukuu on alkanut. Minä rakastan Joulua, sitä tunnelmaa, kynttilöitä, valoja, ruokaa, pimeitä iltoja koko Joulun aikaa. Olen koko sydämmestäni Joulu-ihminen. Valoja vaan ei voi olla liikaa, siitä on hyvä alkaa. Joulu suunnitelmatkin alkavat olla selvillä. Olemme kotona perheen kesken, vain Sami, pojat ja minä, IHANAA! On mukava ajatella että ei ole kiire minnekkään, saa olla vaikka yöppärissä koko päivän, käydä aamulla saunassa kaikessa rauhassa. EI AIKATAULUJA ei häsläämistä. Toinen ihana asia on Joulupäivä, perheeni tulee silloin meille syömään, ollaan yhdessä, syödään hyvin ja nautitaan yhdessäolosta, ja vielä Tapaninpäivänäkin on tulossa Samin vanhemmat. Miten tässä näin kävikään, saan olla kotona koko joulun. Tätä olen aina toivonut. Tämä on myös ensimmäinen joulu jonka vietämme Samin kanssa yhdessä. Viime jouluna oli kummallakin omat sovitut menonsa, ei ollut näin paljon aikaa. Nyt on, koko joulu yhdessä, odotan todella.

Olen täällä paljon kertonut, miten onnellinen olen ja miten elämä alkaa olla mallillaan. Kuitenkin ikävä saattaa yllättää ihan sattumalta, sitä luulee että on jo yli kaikesta, vaikka tietenkään ei ole, ei ihan vielä, ei ehkä ikinä. Eilen oli itsenäisyyspäivä, meillä oli kotipäivä silloinkin, hyvää ruokaa ja perheen kanssa touhuiluja. Aamulla innoistuin siivoamaan, jopa niin että ehdotin Jonnille josko käytäisiin Jannen vaatteita läpi, niitä kahta pahvilaatikkoa jotka kodinhoitohuoneen nurkassa ovat odottaneet. Josko puku olisi jo sopiva, onko muita sopivia vaatteita. Puku oli vielä iso, kengätkin hiukan (Jannella oli aivan uudet juhlakengät), muutamia neuleita ja trikoopaitoja löytyi jo nyt, ja Jonni vei ne kaappiinsa. Osa pakattiin takaisin ja laitettiin odottamaan seuraavaa vuotta. Laitoin laatikot pois ja sitten se otti vallan. Ehdin sanoa Samille vaan, että minulla on kurja olo. Sitten se iski, kipu ja kyyneleet ja itku. Jannen vaatteet, ne joita käytti joita olin tottunut pyykkinarulle laittamaan ja kaappiin viikkaamaan. Ne olivat minulle vielä liikaa. Liian elävä muistutus Jannesta. Suru iski ja ikävä. Onneksi en ollut yksin ja toisaalta se oli hyvä muistutus siitä että ei kannata vaatia itseltään liikaa. Itku helpotti, oli hyvä olla Samin sylissä. Itkeä kovin kipu pois. Ilta meni hyvin, mutta samalla tiesin, vielä ei ole aika avata matkalaukkua. Sitä joka edelleen on vaatehuoneen nurkassa odottamassa. Jonakin päivänä sen avaan, mutta nyt en siihen pysty. Joku päivä tunnen että hetki on oikea, silloin sen avaan, mutta en vielä. Nyt haluan päästä yli tunteista joita Jannen vaatteitten näkeminen teki, ja sen jälkeen vasta mietin muuta.

Samilla ei varmasti ole helppoa. En osaa kuvitella miltä tuntuisi olla se toinen osapuoli, se joka ei voi kun lohduttaa ja pitää lähellä. Ei hänenkään osansa ole helppo, moniko meistä siihen pystyisi. Sami pystyy, ja se on ehkä yksi niistä asioista mitä hänessä rakastan, rohkeutta ja voimaa kohdata tämänkaltainen suru, ja pärjätä sen kanssa. En tiedä pystyisinkö edes itse siihen.

Tänä iltana lähdetään syömään. Raumalaiseen ihanaa ravintolaan Gotoon. Lapset jäävät minun äitini kanssa kotiin, menemme Samin vanhempien kanssa. IHANAA, rauhassa oloa ja hyvää ruokaa. Minun lempi juttujani. Elämäni on mahtavaa! Suru ja ikävä kuuluvat siihen aina, ja joskus joku saattaa yllättää minut ajatuksistani, ja aina eivät silmät jaksa nauraa, mutta olen onnellinen, hyvin onnellinen. Minulla on perhe, ystävät ja tunnen olevani rakastettu. Minulla on ihania ihmisiä lähelläni jotka välittävät ja joista välitän. Toivon sitä samaa ihan jokaiselle teistä lukijoistani.

Ihana joulun odotusta, kiireen keskellä muistakaa nauttia kaikesta!