Sydän ja halaus, ihan oikea sellainen.

Joskus ei sitten vaan jaksa, vaikka tietää että on jaksettava. Tulee liikaa kaikkea, tuntuu että positiivisuus on pyllystä ja syvältä. Miksi olla positiivinen, kun se ei auta mitään, aina tulee takkiin... Niinpä, kuulostaa varmaan tutulta ihan jokaisesta meistä. Itse olen saanut pinnistellä tämän asian kanssa nyt todella kovasti. On pitänyt pakottaa itsensä, olemaan positiivinen. Mieluiten makaisi sängyssä eikä nousisi ylös. Nukuttaa, aina vaan nukuttaa.

Kevät se se on, meidän perheen alakulokausi. Lopputalvi ja alkukevät. Sopii muuten se alakulo tähän harmauteen, mikä ulkona on. Hyvä onkin että on harmaata, sanoin Samille aurinkoisena päivänä, että harmi kun paistaa, ei voi hyvällä omallatunnolla masentua sisällä. Niin no, tämä on kolmas kevät Jannen kuoleman jälkeen. Ensimmäinen oli vaikein, toinen oli helpompi, ja tämä kolmas... tämä on taas vaikea. Hirveästi raskasta oloa, pahaamieltä, huolta, kaikkea. Kävin Varkaudessakin, tai kävimme, koko perhe, esikoista lukuunottamatta. Oli ihana nähdä kaikkia, mutta sitä ei voi millään positiivisuuden asteikolla sanoa lomaksi, niin raskas reissu se oli. Jannen hauta näytti ankealta, mikäpä ei näyttäisi, loskan ja likaisen lumen keskellä. Viereen oli haudattu joku, kumpu oli vielä uusi. Ahdisti ajatus että hautajaisvieraat olivat ehkä seisoneet Jannen haudalla. Tulin vihaiseksi, tuntui kamalalta, vaikka pakkohan heidän oli siinä seistä. Vein kukkasia, ne olivat väriläikkä haudalla, sellainen kun Jannekin oli, näyttivät keväältä. Kynttilöitäkin oli, paljon, se tuntui hyvältä. Olen päättänyt miettiä asioita joita Jannessa rakastin, koska viimeisen vuoden aikana ne selvittämättömät olemassa olevat asiat ovat vaivanneet minua. Se että ne vaivaavat, ei auta mihinkään, siispä muistelen kaikkea hyvää. Toivon sen tuottavan tulosta ja helpottavan tätä kevättä. Kysyttävää olisi niin paljon, niin monta miksi kysymystä että pää meinaa haljeta. Joten, ei tämä kevät ei taas ole helpompi kuin edellinen, se ei vaan mene niin. Välillä on helpompaa ja välillä vähän vaikeampaa. Aaltoliike on parempi kuvaus kuin se jatkuva parempaan suuntaan meneminen, näin surutyötä ajatellessa. Onneksi aallon harjan ja pohajan väli pienenee kun aika kuluu, joskus ne ovat sitten pelkkiä laineita.

Mitä siihen positiivisuuteen tulee... Se on ollut melkolailla hakusessa viimeaikoina. Haluan olla positiivinen, ja olen sellainen, aina vaan ei pysty kaiken huolen ja murheen keskellä. Minulle naamakirja ei ole paikka kertoa pahasta olosta, eikä kurjista asioista, noin niinkuin pääsääntöisesti. Minä kerron siellä hyviä asioita. Hirveästi on ollut juttua miten ihmiset "kiillottavat" elämäänsä kertomalla miten kaikki on niin hienosti tai muuta vastaavaa. Sitten ikävään sävyyn todetaan että se ei voi olla mahdollista, hitto mitä teatteria. Minulle se ei ole teatteria. Jokainen hyvä asia jonka sinne laitan on aivan totta. Jos ei ole mitään iloista laitettavaa en laita mitään. Totta on se että minulla on mahtava perhe ja ystävät. Paras aviomies jota maa päällään kantaa, ihminen joka aina vaan jaksaa ja jaksaa... Meillä on Rakkautta ja luottamusta, ja hänen lähellään ja kanssaan olen onnellinen. Ihan oikeasti, eikä mitään kiillottamista. Minusta on hienoa laittaa naamakirjaan hyviä asioita. Sitten kun itkettää kovasti ja surettaa, voi katsoa kuvia, ja tekstejä, muistaa mitkä asiat kuitenkin on hyvin. Ei meillä aina ole ruusuilla tanssimista, meidän elämä on välillä musertavan rankkaa, mutta silloin jätän kirjoittamatta, kirjoitan kun Enni hymyilee, pojat sanoo jotain hassua, Jonnilla on joku kiva juttu. En halua käyttää sitä väylänä jakaa pahaa oloa. Jos on pahaolo, ei paljon naamakirja sydämet ja tykkäykset auta, silloin tarvitaan oikeaa halausta, oikeaa juttelua, oikeaa ihmistä, miksi siis kirjoittamaan kun tulee sadannen kerran kylmää vettä niskaan, ei se auta, ne iloiset kuvat ja ymmärrys siitä että elämä on ainutlaatuista ja elämisen arvoista, auttavat.

Sami sanoi minulle viikonloppuna yhtäkkiä, "on aika erikoista että tapaa ihmisen joka ensi hetkestä alkaen tuntuu tutulta, vaikka koskaan ei ole ennen tavannut..." totta <3 sellaisen minä löysin, ja vierellä hän on yhä. Tuollaiset asiat ovat niitä jotka auttavat jaksamaan, ja se halaus ja posken silitys vaikka neljältä aamuyöllä kun kaikki kaatuu niskaan.

Sydän teille kaikille lukijoille <3 !

Suru on pelottavampi voima, kuin kuolema.

Se ois sitten tammikuu kääntynyt helmikuuksi. Koulu on alkanut, ja melkoisella rytinällä. En tiedä onko kovin fiksua haalia näin hirveä määrä moduleita (=tentteja, ryhmätehtäviä, yksilötehtäviä, nettitestejä...) yhteen kevääseen. No haalittu on ja sillä sipuli, hoidan pois. Positiivisena asiana on että suoritin toisen vuoden lääkelaskut heti alta pois, joten saa olla taas rauhassa. Kerran vielä tämän koulun aikana, mutta ei hetkeen. Mietin äitiysloman aikana useasti töihin paluuta, ja vakavissani olin sitämieltä että olisi paras palata kaupan alalle. Se olisi ollut virhe!! Jo ensimmäisen viikon jälkeen olin sitämieltä että sitä on tullut sinne minne pitikin. Oikeastaan lopulliset urahaaveetkin alkavat muotoutua, ei täysin varmasti, mutta suuntaa antavasti. Aika näyttää. Tiedän kuitenkin jo missä aion syventävän harjoittelun tehdä, jos kaikki menee niinkuin suunnittelen. Siihen on kuitenkin vielä hetki aikaa.

Tämän kevään aloittaneessa modulisa on paljon henkisesti raskaita asioita. En tiedä ajattelevatko kaikki niin, mutta minulle tämä on melkosta tunteiden mylläkkää. Puhutaan vanhuudesta, kuolemasta, saattohoidosta, syöpätaudeista, sisätaudeista. Puhutaan ihmisen elämän viimeisistä hetkistä, ja siitä mitä silloin tapahtuu. Ajattelin aluksi että pimeys ja talvi on saanut mielen alakuloiseksi, kunnes tajusin että moduli on kovin rankka minun kestettäväkseni. Jannen kuoleman kolmanteen "vuosipäivään on aikaa 1,5kk ja yhä edelleen tämä aika ennen sitä tuntuu olevan minulle raskasta. Luin sisätautien tenttiin, hirveä määrä tietoa sydänsairauksista. Monesti ajatus harhautui ja mietin miksi Jannelle kävi näin, oliko tässä syy, tuntuuko minusta miltä, mikä tuo pisto oli, pitää muistaa päivittää testamentti. Siinä sitä sitten ollaan pitäisi keskittyä kardiologisiin sairauksiin, ja minä mietin testamenttiani. Ajatus taas "hiukan" karkasi. Tosin se testamentti toden totta pitäisi päivittää, hoidan sen huomenna...

Toinen kipeä asia on saattohoito. Sitä on toistaiseksi sivuttu hieman vaan. Sekunnin sadasosassa mieli harhailee viime kesään. Saattohoito, isän saattohoito. Mitä se oikein oli? Vierellä olemista, kädestä kiinni pitämistä. Monestikohan viimeisen viikon aikana katselin sängyssään makaavaa isääni ja kysyin "isä mitä sinä mietit?" vastaus oli aina sama, "On niin paha olo, auta minua." Aika oli pysähtynyt, ulkona paistoi aurinko, kesän ensimmäinen hellepäivä. Koivun oksat heiluivat ikkunan takana, linnut lauloivat, oli kuuma. Se sama maisema mikä pikkutyttönäkin näkyi äidin ja isän makuuhuoneesta. Kaikki vaan oli kovin pientä, oliko se "suuri puisto" jossa serkkujen kanssa leikittiin, kutistunut ajan kuluessa. Oliko se "valtatie" muuttunut pieneksi kun vuodet ovat vierineet? Muistelin lapsuutta ja juuri sellaisia lämpimiä kesäpäiviä, leikkiä, naurua, iloa. Nyt sängyssä makasi isä joka oli varjo entisestään, ja minua suretti, ja minun tuli ikävä. Sisällä isän luona aika oli pysähtynyt. Minuutit muuttuivat tunneiksi, ensin oli aamu ja kohta jo ilta. Millään ei olisi halunut lähteä yöksi kotiin, hetki vielä, vielä kuppi kahvia, mittaanko verenpaineet vielä kerran, onpas ne matalat, jäänkö hetkeksi vielä, pärjäätkö äiti ja salaa toivoo että toinen sanoo ettei pärjää, ettei vielä tarvitsisi lähteä.

Saattohoitoa seuraa ennen pitkään kuolema. On hyvä asia että jää aikaa sanoa hyvästi. Kuolema itsessään ei ole pelottava. Se rauha jonka kuolleen kasvoilta näkee on uskomaton. Janne oli kovin rauhallisen näköinen, siinä oli se Janne joka ennen nauroi, jutteli ja oli iloinen. Isäkin muuttui, aamulla kun isän lähdettyä näin hänet, hän olikin se isä jonka muistan lapsuudesta. Ei sairauden merkkejä, ei riutumista, ei ryppyistä otsaa, eikä kipua. Siinä makasi isä lapsuudesta, juuri sellaisena kuin hänet muistan ja haluan muistaa. Kuolema ei ole pelottava asia, mutta suru on. Pelkään surun tuomaa ahdistusta ja kipua, sitä fyysistä kipua ja pahoinvointia. Pelkään antaa surun tulla, ja olen sen jonnekkin lukinnut. Jannen kuoltua suru tuli kin myrsky, varoittamatta ja voimalla. Isän kuoltua en ole antanut sen tulla. Äidin soitettua aamulla 12.7. ja kerrottua isän lähdöstä, tuli itku, ikävä ja surun kyyneleet. Tiesin puhelimen soidessa niin aikaisin, mistä oli kyse. Oli kiire vastata ja samalla mietin etten halua vastata, koska hetken isä vielä on elossa, puhelun jälkeen ei enää ole. Sen jälkeen surulle ei ole ollut aikaa, oli häät, Ennin syntymä, ristiäiset, ja kaikkien näiden jälkeen olen antanut hetken itselleni ja isälleni, hetken surulle. Sillä voimalla en ole sitä enää päästänyt elämääni, millä se tuli 19.3.2012. Toivottavasti se ei koskaan enää tulekaan kuin myrsky.

Tuntuu hyvältä kirjoittaa tunteitaan, vaikka joskus ne ovat ahdistavia. Yleensä ne nykyään ovat onnellisia, ja iloisia. Päivät vuoden alusta maaliskuulle, ovat kuitenkin rankempia kuin monet muut. Siksi silloin on hyvä purkaa oloaan, ja antaa ajatuksille aikaa. Tuntuu hyvältä palata kappeliin jossa Janne makasi kun hänet kuoleman jälkeen näin, siellä oli rauha. Tuntuu hyvältä muistaa äidin ja isän makuuhuone, ei silloin kun isä oli lähdössä vaan siltä ajalta kun sai maata punaisissa apila lakanoissa, vanhempien sängyssä pitkään aamulla. Siihen aikaan kun olin vielä lapsi. Silloin minä sanoin isälle "auta minua" ja isä auttoi. Kesällä isä pyysi samaa minulta, minä pystyin vain pitämään kädestä kiinni ja silittämään kämmenselkää ja hiuksia. Haluaisin niin auttaa, mutta en voi, mutta auttaahan että pidän kädestä kiinni? Älä pelkää isä, kohta on paremmin, me pärjäämme. Isä minä rakastan sinua. Älä pelkää, vähän vielä... Sitten isä lähti ja minä jäin pärjäämään. Edelleen minä rakastan, isää, Jannea, mammaa, isoäitiä ja toivotan heille hyvää matkaa, jatkan pärjäämistä ja jatkan Rakastamista tässä elämässä. Rakastan poikia, Enniä, Samia, siskoja, äitiä. Minä rakastan niin kovin että välillä pelottaa. Pelottaa että joku rakkaani lähtee varoittamatta. Joka ilta pyydän, "ethän vie enää ketään, et ainakaan varoittamatta, ja yllättäen" ja toivon että pyyntöni kuullaan.

Kädestä pitäminen on aliarvostettua. Siitä tulee hyvä olo, turvallinen olo. Minä pidän Samia kädestä kiinni joka päivä. Usein katsoessa telkkaria, kun hän ajaa autoa, ottaisin mielelläni kädestä kiinni, kun jännittää joku asia, otan kädestä kiinni, kun kaipaan läheisyyttä. Kädet ovat halaamista varten, sanoi äitikin aina. Niin ovatkin, ja kädellä voi ottaa kädestä kiinni. Rakasta, ystävää. läheistä, kun hän sitä tarvitsee. Se kertoo, sinä olet tärkeä minulle, ja minä rakastan sinua. Ollaan tässä käsi kädessä, vaikka ihan hiljaa. Ollaan kuitenkin ja välitetään.

Epäilyksiä ja pelkoja...

Se on sitten 18.1. ja huomenna minulla on tämän vuoden ensimmäinen koulupäivä. Toisaalta aika hienoa, toisaalta taas... hiukan on haikea mieli, vähän ehkä itkettää, hiukan enemmän pelottaa, miten ikinä osaan olla päivisin taas opiskelija. Miksei voisi olla rikas kuin kroisos? Olisi vaan kotona perheen kanssa... aina, aina ja aina. Minun tulee hurja ikävä meidän aamuja kotona, sitä kun ekaluokkalaisen saa hakea kotii, kaikkea sitä arkea mitä täällä kotona on. Silti olen innoissani, olen saanut hoidettua itselleni kevääksi kaksi harkkapaikkaa ja muutenkin HOPS on oikein mallillaan.

Seurasin eilen illalla ja tänään viisivuotiaan pähkäilyä ja valinnan vaikeutta siitä että mennäkkö serkkupojan luokse vai tullakko muiden mukana mamman luokse. Kovasti olisi toivonut että me ratkaisemme asian hänen puolestaan, ihan jo itkettikin kun vaan ei osaa päättää. Mammalle tuli muitten mukana, mutta oli se vaikea päätös. Kaikki vaihtoehdot olivat yhtä hyviä, siksi oli vaikea päättää. Olisi niin helppoa kun joku päättäisi puolesta, sanoisi että näin tehdään ja sillä hyvä. Ihan vielä aikuisenakin. Itse toivoisin että joku tulisi ja sanoisi. Salla nyt sinä jäät kotiin ei ole muuta vaihtoehtoa. Silloin olisi helppo pysyä täällä, olisi hyvä ja turvallinen olla. Siinä on kuitenkin todella iso mutta. Olisinko sittenkään onnellinen, jos vaan luovuttaisin. Luovuttaisin jo ennen kuin olen mitään edes aloittanut. En menisi kouluun, jäisin kotiin, hakisin töihin. Missä kummassa on se rohkeus millä lähdin tavoittelemaan jotakin uutta, jotakin mikä kiinnosti kovasti. Se tahto, teen tämän itseni takia, koska haluan ja koska minulla on vain yksi elämä elettävänäni.

Olen vähän väsynyt, ja sekin pelottaa. Jaksanko kaiken sen mitä opiskelu tuo tullessaan. Olen myös perfektionisti opiskelujeni suhteen, haluan panostaa täysillä. Kun menen tenttiin haluan tuntea että olen tehnyt kaikkeni pärjätäkseni siinä, vähempi ei riitä. Miten kummassa se onnistuu, kun kokoajan väsyttää. Onneksi ollaan menossa kevättä kohden ja päivät pitenevät jatkuvasti. Kevään myötä se into ja jaksaminen sieltä taas löytyy. Olen ihan varma siitä.

Minulla on siis kaikki hyvin ja samalla ahdistaa. Minä en ole valmis lähtemään kotoa, ja kuitenkin samalla tiedän että en tule olemaan koskaan valmis. Kotona olen ollut turvassa. Monta kuukautta "piilossa" kaikelta. Nyt astun taas toisenlaiseen elämään. Kotioven ulkopuolelle ja palaan kouluun ja töihin. Pelottavaa.

Kävin isän haudalla tänään, pikaisesti, viemässä kynttilän. Hiukan itketti, mutta perhe odotti autossa, en antanut itkun tulla. Mietin onko iskällä kylmä, ja miten tyhjältä tuntuu tulla haudalle. Minun on hirvittävän kova ikävä isää. Olisipa ollut hiukan enemmän aikaa, vaikka häiden ja Ennin syntymän yli. Valitettavasti sitä aikaa ei ollut ja jäljelle jäi ikävä. Siinä haudalla ollessa kynttilän liekki meinasi kokoajan sammua, sekin itketti, mietin että en sitten saa edes kynttilää pysymään palamassa, vaikka haluaisin sen isälle jättää. Samalla kynttilä leimahti suureen liekkiin ja paloi kauniisti. Haluan ajatella että se oli isän viesti minulle. "Täällä ollaan, et ole edelleenkään yksin". Joskus vaan tuntuu vaikealta ajatella kaikkea sitä mitä on tapahtunut menneisyydessä. Siellä on niin paljon kaikkea joka on vienyt voimia että en halua edes ajatella sitä. On asioita jotka olisi pitänyt tehdä toisin, ihmisiä joita ei olisi koskaan pitänyt tavata ja niitä joita olisi pitänyt nähdä enemmän. Huomaan että minun on edelleen vaikea ajatella mennyttä. Silti olen ylpeä siitä mistä olen selvinnyt.

Ehkä osa väsymyksestäni johtuukin siitä että menneisyys alkaa palata, ja saatuani etäsyyttä siihen tulee se ehkä hieman selvempänä ja voimakkaampana esiin. On varmasti 1000 kohtaa jolloin valitsin väärin ja saman verran kertoja jolloin olisin voinut puuttua enemmän. On asioita joista syytän itseäni, asioita jotka toivoisin tehneeni toisin, asioita joille en voinut mitään, mutta jotka ovat taakkana elämässäni. Toivoisin niin kovasti että olisin aikanani luottanut itseeni enemmän. Olisi ollut voimaa enemmän, rohkeutta enemmän ja uskallusta enemmän. Ehkä juuri siksi aion laittaa kellon herättämään ja lähteä aamulla kouluun. Etten myöhemmin mieti, "kumpa olisin vaan uskaltanut" !

Minun on tänäiltana ikävä isää, minä haluaisin jutella Jannen kanssa, minä toivoisin saavani kysymyksiini vastauksia, minä toivoisin että ymmärtäisin. Minun osani on kuitenkin sopeutua ja elää elämääni. Vihdoinkin niin että jossitteluille ei jää sijaa. Minun on oikeasti alettava luottaa itseeni. Uskottava minä osaan, pärjään ja pystyn. Miksi se on välillä niin vaikeaa?

Kokonainen isä, äiti, sisko ja veli !

Meillä alkoikin tänään sitten vähän erilainen arki. Kestää aikansa ennen kuin sen sisäistää. Sami on nyt sitten kotona. 8,5kk lasten kanssa olemista. Ihan mahtava juttu minulle, saan jatkaa kouluani. Vaikka nyt hirvittää. En pelkää sitä miten Sami pärjää lasten kanssa kotona. Hyvinhän hän pärjää. Pelkään miten MINÄ pärjään yksin koulussa. Monestikko tunnin aikana mietin rakkaita kotona, montako kertaa itkeskelen kouluun mennessä ikävää, minä olen ollut kesäkuun alusta asti kotona, mihin kummaan se aika meni. Olen ollut Enninkin kanssa jo yli 3kk kotona, mihin SE aika meni? Ihan kauhean nopeasti aika kuluu.

Tämä on myös hieno tilaisuus Samille. Olen ylpeä siitä että hän uskalsi tehdä näin. Ei ole tavallista että isä jää kotiin pienen vauvan kanssa. Luulen että moni piti sitä pienenä vitsinä kun siitä puhuimme aluksi. Ainakin ne ihmiset jotka eivät tunne meitä. Ajatus tuli Samilta itseltään. Heti kun Enni ilmoitti tulostaan, ja olihan hän asiasta maininnut jo ennen sitä.  Hän halusi olla kotona, kun siihen kerran elämässä on vain mahdollisuus. Olihan tämä mahdollisuus minulla itselläni ollut jo kolme kertaa aiemmin. Tähän päädyttiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin kovinkaan moni tiesi minun olevan raskaana. Tottakai pidimme takaporttia, jos kaikki ei menekkään niinkuin suunnittelimme tai tulee muita mutkia matkaan. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Minun modulini koulussa alkaa 19.1. hienman on siis armon aikaa. Opintopisteitä pitäisi keväästä tulla rutkasti, kunhan vaan pysyn aikataulussa. On se kuitenkin aivan eri lähteä kouluun suoraan kotoa. Ilman mitään hoitoon, eskariin tai kouluun kuskauksia. Voin hoitaa kouluni täysipainoisesti, ja tiedän lapsieni olevan hyvissä käsissä kotona. Ainutlaatuista, aion nauttia itsekin keväästä. Kaiken kruunaa harjoittelujaksoni, joita tulee peräkkäin kaksi, olen viimeiset kymmenen viikkoa Raumalla harjoittelussa, ennen kesäloman alkua. Olen siis ihan lähellä ja pystyn suorittamaan kaksi harjoittelua pois päiväjärjestyksestä. Aika hyvä kauppa myös minulle.

Olen, taas kerran, miettinyt ensitapaamistamme. Miten rikkinäinen ihminen kohtasi Samin työpaikan ovella 1.6.2012. Jos joku olisi kertonut minulle silloin missä olen 2,5v päästä, ja millaisessa elämäntilanteessa, olisin pitänyt sitä julmana pilana, ja kertojaa sairaana ihmisenä. Minä olen aivan varma että kohtalo johdatti minut juuri sinne, juuri oikeaan aikaan. Samoin se oli tehnyt Samille. Meidän kummankin piti olla siellä silloin, meidän oli tarkoituskin tavata, meidän kohtalomme oli jo kirjoitettu tähtiin, vaikka itse emme sitä vielä tienneet. Samin tavatessani se tapahtui heti, kiintymys. "Tuossa ihmisessä on jotakin tuttua" -tunne. Se oli hämmentävää, ja ehkä sivuutinkin sen. Enhän minä voinut niin tuntea. Tämän tulin kuulemaan monta kertaa myöhemmin ihmisiltä. Et sinä voi, sinun on kunnioitettava Jannen muistoa. Luulenpa kuitenkin että Janne tiesi jo ennen minua mitä tulee tapahtumaan, olihan hän jo siellä jossakin missä on pelkkää rakkautta ei mustasukkaisuutta, ei surua, ei pelkoa. Janne kyllä tiesi.

Jos Janne olisi saanut valita, uskon että hän olisi valinnut juuri Samin pojilleen uudeksi isäksi. Hän varmasti olisi tiennyt että Samilla on tarpeeksi rohkeutta, tarpeeksi itseluottamusta ja tarpeeksi voimia kohdata meidänlaisemme perhe. Muistan kun olin kotonani Raumalla epätoivoinen, itkin pimeässä, pojat jo nukkuivat. Olin vihainen Jannelle, "sanoin" että jos voit jotakin tehdä auttaaksesi, tee se nyt. Samalla sekunnilla soi puhelin, Sami soitti, kesti hetken koota itseään, mutta uskon vahvasti että Jannella oli sormensa pelissä, ja se mitä hän keksi auttaakseen oli Sami. Samin myötä meidän rikkinäisestä perheestä tuli jälleen ehjä. Ehkä hieman paikkailtu, ehkä vähän erilainen, mutta rakastava perhe. Perhe joka tarjoaa turvaa ja suojaa jokaiselle siellä elävälle. Perhe jonka jokainen jäsen on yhtä tärkeä, riippumatta kuka hän on. Ydinperhe on hassu sana... perhe jossa on biologiset vanhemmat yhdessä on YDINperhe. Uusioperhe kuulostaa siltä että ihmiset ovat menneet uusiokäyttöön... ehkä sitten niin, minun mielestäni sekin on hassu sana. Ehkä kannattaa panostaa enemmän kierrätykseen ihan jokapäiväisessä elämässäkin. Siitä ei voi seurata mitään muuta kuin hyvää, koska meidän uusioperhe on loistava. Meillä lapset tietävät että heitä rakastetaan, meillä ei ole veli- tai siskopuolia, meillä on vain pikkusiskot, pikkuveljet ja isotveljet. Kaikki ihan kokonaisia, ei yhtään puolikasta. Ehkä meillä on isäpuoli vielä, joka on kuitenkin kokonainen isä, uskon että jonakin päivänä se isäpuoli ei olekkaan Sami vaan isi, iskä, faija, ukko... Mikä tahansa. Sen kuitenkin tiedän että yhtään puolikasta ihmistä meillä ei asu.

Uskon että jossain pilvenreunalla sinne menneet rakkaani, Janne, isä, mamma, kaikki siellä olevat ihmiset jotka tuntevat meidät, hymyilevät ja ovat iloisia meidän perheestä. Meidän kokonaisesta perheestämme. Isästä, äidistä, siskosta ja veljestä. Jokaisesta sen jäsenestä. Minä Rakastan perhettäni.

Hyvää loppuviikkoa sinulle <3 ! Muista että elämässäsi on vain kokonaisia ihmisiä, kokonaisia ystäviä, äitejä, isiä, veljiä ja siskoja.

Haluaisin jo olla kotona.

Onnellista vuotta 2015 juuri sinulle lukijani! Toivon että se on hyvä ja että se jää muistoihisi jotenkin erityisenä, hyvällä tavalla erityisenä!

Koti on siellä missä sydän on, sanotaan. Niinhän se on... tavallaan. Konkreettisen kodin tunteminen kodiksi on haasteellista. Minä koen että kotini on rannikolla. Vaikka vuosien sisämaassa asumisen jälkeen kotiuduin sinnekin, ja ajattelen yhä lämpimästi itäsuomalaista kulttuuria, ja ikävöin välillä sinne. Kuitenkin takaisin rannikolle kotiutuminen tapahtui nopeasti. Kaipasin merta, olen aina kaivannut. Lapsuudessani veneilimme paljon. Tuntui mukavalta nukahtaa aaltojen keinuttaessa venettä. Herätä kun isä käynnisti veneen ja lähti ajamaan seuraavaa satamaa kohti. Uida, ottaa aurinkoa, nauttia meri-ilmasta, katsoa ulapalle. Vanhempana meri on toiminut pakokeinona. Muistan kun asuessani Uudessakaupungissa, ja elämäni oli vaikeaa, miten nautin kun pääsin merelle. Mitä kauemmas ranta jäi sitä helpottavammalta tuntui. Pääsi "pakoon" kaikkea sitä mitä elämässäni milloinkin oli. Rantaa kohden tullessa alkoi taas ahdistaa, en halunnut palata, koska tiesin että kaikki ikävä palaa taas. Kun tulin Raumalle Jannen kuoleman jälkeen, vietin paljon aikaa meren rannalla. Katselin mökkirannassa kaukana siintävää horisonttia, ajoin otanlahdenrantaan, milloin minnekkin. Meri lohdutti, ja rauhoitti. Meri "kertoi" että se on aina sama, sama meri joka oli jo lapsena. Meren rannalla uskallan kohdata suurimmat pelkoni, ja suruni helpommin. Ne ovat helpommin myös kestettävissä rannalla. Usein ajattelen: tuosta kun lähtisin pääsen minne vaan ikinä haluan. Se on vapauttava tunne vaikka todellisuudessa en minnekkään ole menossa.

Ajatuksena koti, kiinteänä sellaisena, paikkana jossa asutaan, on minulle valitettavan vieras. Olen vasta viimevuosina ymmärtänyt sen. Minä en ole oman lapsuuskotini jälkeen tuntenut mitään kotia omaksi kodikseni. Jokaiseen on liittynyt asioita ja muistoja joita olen halunnut paeta. On tapahtumia, jotka sopivat juuri siihen asuntoon jossa asuin. Unettomia öitä, pelkoa ja surua jota olen mielessäni yksin käsitellyt. En ole koskaan päässyt sanomaan, tämä koti on juuri sellainen koti minkälaisen minä haluan. Minun näköinen ja minun valitsemani. On kaksi kotia joitka ovat päässeet lähelle koti käsitettä, siinämielessä miten minä sen ajattelen. Ensimmäinen on koti Raumalla johon muutin tänne tultuani. Se oli kaunis ja omannäköiseni, siihen muuttoon liittyi vaan muuten niin suuria tunteita, että koti tunnetta oli loppujen lopuksi vaikea saada. Oli paljon muutakin käsiteltävää. Se oli kuitenkin paikka jossa olin "turvassa" kun suljin oven. Minun kotini, ja poikien koti. Ne seinät ovat lyhyen asumisemme aikana nähneet tuhansia kyyneleitä, itkua ja epätoivoa yön pimeinä tunteina. Ja sen kun vihdoin alkaa helpottaa. Siihen kotiin liittyy suuria tunteita, jotka liikkuvat laidasta laitaan. Surun ja epätoivon alhosta uudelleen elämään heräämiseen ja taas takaisin jonnekin mustaan. Melkoinen vuoristorata oli se vajaa vuosi jonka siellä asuimme. Toinen hyvin lähellä minulle oikeaa kotia on nykyinen kotini. Kaunis, valoisa ja onnellinen. Sen kodin seinien suojassa minusta on kasvanut uusi ihminen ja meistä on kasvanut perhe. Pidän kodista, ja olen pikkuhiljaa sisustellut sitä omani näköiseksi. Tapetteja en ole valinnut, ne ovat kauniit ja ihan hyvät, haluaisin kuitenkin toisenlaiset jos itse valitsisin. Olen tyytyväinen kotiimme ja uskoisin että siitä tulisi minulle hyvin rakas vuosien mittaan. Nyt se on turvasatama ja koti, silti olematta sitä. Vaatii aikaa tulla sinuiksi jonkun toisen ihmisen kodin kanssa, niin että se vihdoin on juuri minun kotini ja juuri meidän koti. On paljon asioita joita en muuttaisi, pieniä juttuja jotka muuttaisin. Haluaisin kodin meille. Kodin jonka valitsemme yhdessä vastaamaan meidän tarpeitamme, kodin jonka joka-ainoa nurkka on meidän yhteisen suunnittelun tulos. Koti voi olla vanha tai uusi, mutta haluaisin olla sitä valitsemassa juuri meille. Minun perheelleni. Olen onnellinen nykyisessä kodissani, kuitenkin nyt kun se on myynnissä, tunnen hyvin vahvasti olevani myös ulkopuolinen, enhän tiedä kodistani mitään, en ole kauaa edes asunut täällä. Kuitenkin tiedän että se on minunkin kotini, ja jos tämä ei mene kaupaksi, tiedän että ajan mittaan tästä tulee kokoajan enemmän koti. Minulla ei ole täällä ikäviä muistoja eikä tapahtumia, minä en ole täällä yksin. Tällä kodilla on mahdollisuus olla minulle koti, sellainen kuin kotini lapsuudessani oli. Onnellinen, lämmin ja turvallinen, paikka joka on kaiken tämän jälkeen kasvanut kodiksi juuri minulle ja meille. 

Täytän siis seuraavaksi neljäkymmentä vuotta, ja vielä elämässäni ei ole ollut lapsuuden kotini jälkeen kotia, sellaisella tasolla mitä tunsin kun lapsena koulusta palasin välipalapöytään, tai kun kipeänä sain nukkua äidin ja isän sängyssä sillä välillä kun äiti laittoi omaa sänkyäni kuntoon. Se turvallisuuden tunne joka minulla oli, minun on hyvä täällä, tämä on minun kotini. Sen haluan vielä kokea, ja uskon pystyväni siihen vielä kerran. Haluan että tämä "irtolaiselämä" ja jatkuva muuttaminen tulee tiensä päähän. Haluan asettua aloilleni, ilman ajatusta "mitä sitten seuraavaksi, kuinka kauan tässä ollaan..." haluan jo vihdoin pysähtyä ja jäädä. Sanoa että elämäni on tässä tämä on minun kotini. Toivon että joku löytää tämän meidän nykyisen kodin, toivon että pääsemme ostamaan yhteisen oman kodin ja toivon että sen jälkeen emme lähde enää. Toivon että sitten olen kotona. Meidän kodissa, minun kodissani, kotona. Meidän elämä, minun elämäni, onnellinen elämä. Olisi jo aika, eikö sinustakin?

Sinne on kohta mennyt, vuosi 2014.

Hiukan taas vierähti aikaa tekstien välissä. Se alkaa olla ihan lähellä vuoden vaihtuminen. Silloin onkin hyvä tehdä pikakatsaus kuluneeseen vuoteen. Jos olisin vuosi sitten tiennyt miten raskas tuleva vuosi on olisin ollut kauhuissani. On ollut niin hirmuisesti kaikkea, hyvää ja huonoa, että olin jouluviikolla jo aivan loppu.

Vuoden alussa tein positiivisen raskaustestin. Se oli enemmän kuin toivottu ja iloinen asia. Raskaus itsessään oli rankka. Ensin voin todella huonosti, ja sitten alkoi vaivata perinteiset raskausvaivat. Ei mitään uutta eikä mullistavaa, eikä pelottavaa, sain vaan joka-ainoan ongelman ja vaivan mitä raskauden kerrotaan mahdollisesti tuovan mukanaan. Viimeisten kuukausien aikana en juuri enää nukkunutkaan kuin pätkissä. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista 29.9. syntyi niin odotettu tyttövauva joka sai kasteessa nimekseen Enni.

Mielessä pyöri myös kovasti häät, joita vietettiin 19.7. omana nimipäivänäni. Niitä alettiin järjestellä ja suunnitella heti vuoden alussa. Oli palaveria, ja piti varata paikkoja sekä sopia pitopalvelun kanssa. Hieman haasteellista piilottaa samalla raskauttaan, voida pahoin, ja yrittää sovittaa häämekkoa jonka tiesi menevän "hylkyyn" koska kasvavan mahan takia se ei tulisi mahtumaan päälle enää heinäkuussa. Mekon sovitus oli varattu ennen kuin testi näytti positiivista. Sinne sitten vaan, ja ihmetyttämään kaikkia, miksi en otakkaan mekkoa vaikka Tampereelle asti menin. Halusin vielä miettiä. Toukokuussa vihdoin tehtiin toinen reissu ja mahallekin sopiva mekko löytyi, ja vieläpä helposti. Lisäksi se oli kaunis, ei tarvinnut tyytyä vaan johonkin, vaan sain sellaisen minkä halusinkin. Häät olivat ihanat, juuri sellaiset mistä haaveilin. Hieman alakuloa tuotti se että yksi kunniavieras, oma isäni, oli poissa. Olin jo sopeutunut ajatukseen, ettei isäni pystyisi saattamaan minua alttarille. En kuitenkaan ollut sopeutunut ajatukseen ettei isäni pääse enää mukaan ollenkaan. Toivon kuitenkin hänen olleen mukana, sieltä jostain taivaasta katselevan, ja olevan onnellinen, niinkuin minäkin olin. Alttarille kävellessäni, siskot käsipuolessani, soi Myrskyluodon Maija, ajattelin isääni, hän olisi ollut ilahtunut valinnastani. Vain muutamaa viikkoa aiemmin löysin kappaleen, toki tiesin sen entuudestaan, mutta nyt kuulin sen vahingossa uruilla soitettuna, ja olin heti varma, tämän kappaleen haluan soivan alttarille kävellessäni. Onko sattumaa olemassa, sitä en tiedä, mutta isäni joka vain viikkoa aiemmin oli nukkunut pois, olisi ollut onnellinen valinnastani.

Tammikuussa en osannut vielä varautua päivään joka oli 12.7. Tulisin menettämään isäni. Vain viikkoa ennen kuin määräni oli astella alttarille. Isä tuli viikon alussa kamalan kipeäksi. Kävin maanantaina poikien kanssa pappaa katsomassa, pappa oli vaisu ja huonon näköinen, mutta jaksoi jutella. Ei kuitenkaan noussut tuolistaan. Kerroin Samille illalla että pelkään pappan tilanteen huononevan aika pian. Niin siinä sitten kävi, tiistaiaamuna soitto tuli äidiltäni, että pappa on tosi huononoa ja voisinko mennä käymään. Itse hän oli menossa lääkäriin turkuun mutta kuten aina oli tulossa pikaisesti pappan luokse. Toivoi kuitenkin että joku läheinen olisi siellä siihen asti. Siitä se sitten alkoi, luopuminen. Oltiin äidin ja Jennin kanssa vuoroin isän luona, kävin jokapäivä istumassa isän sängyn vierellä. Kuuntelin miten hän voi huonosti, toivoi saavansa jotain apua, mutta sairaalaan ei suostunut lähtemään. Näin miten hän liukui yhä kauemmas. Kotona näin hänet viimeisen kerran torstaiaamuna. Silloin vielä Samille sanoi jotakin töistä, tai muusta arkisesta asiasta. Kun pääsin Raumalle sain soiton, pappa on siirretty sairaalaan ja saattohoito aloitettu. Ajoin takaisin. Siellä me äidin ja Jennin kanssa istuimme isän vieressä torstai-illan ja perjantaina päivän. Siellä kävi muitakin sukulaisia, me kävimme vain syömässä ja palasimme Pappan luokse. Muistan elävästi kun siskoni kanssa hyvästelimme isäni, sanoimme että saa lähteä me pärjäämme kyllä. Pidimme kädestä kiinni, se oli perjantaiaamupäivä. Isä lähti aikaisin lauantaina, aamuyöllä. Minun on hirmuinen ikävä isääni, kaipasin häntä hääpäivänäni, silloin kun Enni syntyi, ristiäisissä ja jouluna. Tulen kaipaamaan vielä monen monta kertaa, enkä varmasti selviydy itkuitta. Osasimme varautua isän lähtöön, kuitenkaan siihen puristavaan ikävän tunteeseen ei kukaan osaa varautua, ei vaikka kuolema olisi tiedossa.

Paljon on ollut suuria ja pienia ilon ja surun hetkiä vuoden varrella tämän lisäksikin. En halua kaikista puhua, koska asia ei kosketa pelkästään minua, vaan perheenjäseniäni, ystäviäni ja läheisiäni. Ne ovat heidän yksityisasioitaan, joita en kirjoita täällä julki. Voin kuitenkin kertoa että yhteen vuoteen on mahtunut niin valtava määrä iloa ja suurensuurta surua, että tuntuu vaikealta edes ajatella vuotta taaksepäin. Siihen tunteiden määrään tuntuu pakahtuvan ja niiden käsitteleminen on vaikeaa. Enni täyttää tänään 3kk. Se aika on mennyt hirveän nopeasti. Olen kuullut kommentteja suurperheestäni, se tuntuu hassulta, minullahan on vain neljä lasta, onko se muka suurperhe. Ei se ole minulle, se on oikein sopiva perhe, juuri meille.

Mitä toivon tulevalta vuodelta? Toivon että jaksan opiskella ahkerasti, toivon että kaikki pysyvät terveenä, toivon että kukaan läheisistäni tai edes tuttavistani ei menetä ensivuonna ketään rakastaan (typerä toive, tiedän. Siihen en voi vaikuttaa, mutta toivoa voin.) Toivon että poikansa menettänyt äiti löytää iloa jokapäivä elämästä hiukan enemmän, toivon että pieni vauva josta aiemmin kirjoitin, saa elää vihdoin terveenä ja vahvistuu jokapäivä, niin että ensivuonna tämä kaikki aika on vain muistona vatsan arvessa. Toivon että yksinäiset ihmiset löytävät samanlaisen Rakkauden kuin minä olen löytänyt ja uskaltavat alkaa elää. Toivon lisää onnellisa tarinoita, lisää rakkautta kaikille ja isoja halauksia. Toivon että ihmiset uskaltavat luottaa tulevaan, eivätkä käytä aikaansa vihaamiseen, katkeruuteen ja toisten onnen vähättelyyn. Toivon että jokainen lukija tekee yhden asian joka tekee hänet itsensä onnelliseksi. Toivon hyvää vuotta jokaiselle !

Hyvää tulevaa vuotta meidän "suurperheeltä" :)

Pikkujoulua ihmiset!

Olen laittanut Joulua meille. Eilen aloitin, tänään jatkoin. Alkaa olla kaunista, vaikka vielä on hiukan kesken. Jotakin uuttakin pitää saada, en vaan ole keksinyt mitä. Rakastan Joulua, valoja, kynttilöitä, koristeita, ja Joulun tunnelmaa. En yleensä stressaannu, enkä ahdistu Joulusta. Vuoden paras juhla. Läheiseni tietävät että aloitan Joulun hyvissä ajoin, marraskuun alussa viimeistään on ensimmäiset tortut paistettu ja syöty, siitä se sitten lähtee, Joulufiilistely, pikkuhiljaa...

Tänään on meidän perheen "pikkujoulut". Olen odottanut tätä iltaa. Palju on lämpeämässä, tehdään hyvää ruokaa ja ollaan vaan. Niin ihanaa yhdessäoloa. Olen muutaman kerran päivän aikana jo itkeä tihrustanut. Syy lienee ne kuuluisat hormonit ja väsymys. Enni kun nyt ei kuitenkaan ole ihan niin hyvä nukkuja kun pojat ovat olleet, joten univelkaa tulee. Toisaalta taas on hyvinkin helppo ja rauhallinen vauva, kunhan jaksaa syöttää tarpeeksi usein öisin. Nukahtaa heti syötyään ja samoin voisin minä, ongelma vaan on kun en nukahda. Valvon ja kuuntelen, mietin nukkuvaa perhettäni, kuinka rakkaita he ovatkaan. Olen miettinyt tapahtumia 03/12. Miten kaikki romahti, ja elämä pysähtyi. Miten jäin täysin tyhjän päälle, aivan yksin. Tuntui että mikään ei koskaan voi jatkua, elämä ei voi ikinä palata enää siihen missä se oli. Nyt tilanne on aivan toinen. Olen onnellinen, vietän elämää jollaisesta nautin, minulla on perhe jota rakastan. En ikinä olisi uskonut tässä käyvän näin. Olen siis itkenyt haikeutta, mutta olen itkenyt myös onnea, ehkä jopa enemmän sitä onnea.

Se mistä tälle matkalle lähdettiin, on vasta ihan nurkan takana, ja kuitenkin kaukana. Se aamuyön hetki 19.3.2012 lähetti minut matkalle joka kasvatti minua näiden kahden ja puolenvuoden aikana ihmiseksi joka oikeastaan aina olin ollut. Elämä on rajallista, raadollista ja pelottavaa. Elämä on myös onnea, rakkautta ja toivoa. Asioita tapahtuu, hyviä ja huonoja. Tänä aikana olen menettänyt Jannen lisäksi isoäitini, ja isäni. Olen kuullut valtavista menetyksistä kavereideni ja tuttavieni kohdalla, ja hekin ovat joutuneet astumaan samalle surun polulle jolle minä aikoinani astuin. Olen kuitenkin juhlinut omia kihlajaisiani, häitäni ja Ennin syntymää ja ristiäisiä. Elämässäni on tänä aikana ollut niin paljon kaikkea, että on vaikea ajatella että ajanjakso on niin lyhyt. Kaksi ja puolivuotta, miten hirmuisen lyhyt aika, miten hirveän paljon tapahtumia. Tapahtumia joita voi kutsua itse elämäksi. Elämä ei välttämättä tunnu reilulta, tuntuu että se potkii päähän ja kohtelee juuri sinua kovemmin kuin jotakuta toista. Näin voikin olla, mutta sitten on se ihminen jota elämä on kohdellut vielä kovemmin. Joka on menettänyt vielä enemmän. Juju on siinä löydätkö SINÄ siitä omasta elämästäsi sen kipinän joka saa sinut kuitenkin nauttimaan elämästä. Vastoinkäymiset eivät tule ikinä loppumaan. Kannattaa siis kiinnittää huomiota niihin hyviin asioihin. Jos pelkästään ynnää yhteen mitä kaikkea kamalaa tapahtuu, sokeutuu kauneudelle ja hyvyydelle, ystävällisille ihmisille ja rakkaudelle.

Tämä aika Satakunnassa on saanut minut huomaamaan että perus Satakuntalainen ei ole positiivinen ihminen. Jos jokin voi mennä pieleen, se kyllä menee. Kilpaa verrataan kenellä on kaikkein kurjinta ja vellotaan siinä miten juuri itseä on kohdeltu julmetun väärin. Huomaamatta syitä kohtelun takana. Ääripään ihmiset elävät omassa itsekeskeisessä kuplassa jossa MINÄ ITSE on kaiken keskipiste ja kaikki hyvä KUULUU tapahtua minulle ja kaikki ikävä on huutava vääryys, joka on jonkun toisen vika, ei kuitenkaan oman itsensä vika. AINA jonkun toisen vika. Onneksi tämä on vaan yleispätevä kuvaus, ja täällä on todella ihania ihmisiä paljon. Kuvaus on myös kärjistetty, mutta kuitenkin sellainen millaisena olen sen kokenut. Ei siinä ole mitään väärää, että on hiukan enemmän varuillaan. Kuitenkin on opittava että oma elämä ei ole se kaiken keskipiste. Sinäaikana kun velloo siinä omassa kuplassaan voi se juttu jotka kutsutaan elämäksi mennä ohi.

Sitten on se toinen kupla, se jossa minä elän. Siellä kaikki on ällö vaaleanpunaista, hattarahöttöä ja kevyttä. Siellä nauretaan paljon, ja itketään paljon, siellä rakastetaan paljon. Toinen ääripää siis... Ei sekään hyvä juttu, silloin voi tulla alas kovaa ja korkealta. Toisaalta taas mitä sitten, elämä on sellaista, välillä se vetää jalat alta. Ei auta kun paikata haavat ja jatkaa matkaa. On annettava elämälle mahdollisuus. Haluaisin sanoa kaikille jotka ovat menettäneet jotakin, on se sitten millätavalla tahansa, opettele löytämään se pilkahdus siellä risukasassa, ja tartu siihen kaksin käsin. Anna elämälle ja itsellesi mahdollisuus. HYMYILE ja ole onnellinen, vaikka vaan pienen hetken, mutta joka päivä mieti jokin ihana asia ja HYMYILE.

Ihanaa viikonloppua jokaiselle. HYMYILE, HALAA ja OLE ONNELLINEN vaikka pienestäkin asiasta. Sinulla on kaikki tässä ja nyt, huomenna se saattaa olla poissa.