P.S. Rakastan sinua.

Se on täällä KESÄ <3 ! Viimevuonna tähän aikaan aloittelin viimeistä työviikkoa Varkaudessa. Tunteet oli sekaisin, elämä oli sekaisin, muuttokuorma oli jo Raumalla ja pojat Uudessakaupungissa mamman luona. Jape oli ollut Varkaudessa ja lähtenyt muuttokuormaa viemään länsirannikolle. Minä sain majailla rakkaitten ystävien luona, parhaitten mitä ihminen voi itselleen toivoa, ja tunsin oloni tyhjäksi. Muistan miten alkava työviikko pelotti, "vähiin käy ennen kuin loppuu" oli ajatukseni silloin. Pelotti, itketti, olin katkera ja epätoivoinen. En ehkä selviä tästä, teinkö oikein, mitä nyt sitten... Muistan ne tunteet tarkalleen, muistan olleeni välillä innostunut uudesta elämästä, muistan että samassa hetkessä valtasi epätoivo, enhän minä voi Jannea tänne jättää. Tunteet olivat sekaisin ja solmussa, epäilin itseäni, ratkaisujani, epäilin pystynkö olemaan pojille hyvä äiti ja tulevaisuus pelotti. Kaikki ne tunteet muistan selvästi, ja elävästi. Muistan kun minun muuttopäiväni aamuna pakkasin auton ja lähdin ajamaan Annen ja Samin luota pois. Muistan miten laitoin aurinkolasit silmille, se oli upea aurinkoinen aamu, ja itkin, itkin ja itkin, ja minua pelotti. Muistan miten edellisenä iltana Sani oli "repinyt" minut irti Jannen puisesta rististä, miten jäähyväiset repivät kaiken auki ja tuoreet haavat alkoivat uudelleen vuotaa. Miten tuskallista ikävä olikiaan. Ikävöin rakkaitani jotka jäivät Varkauteen ja ikävöin Jannea. Enhän minä voi vaan lähteä. Onneksi lähdin..

Eilen illalla tuli P.S. Rakastan sinua, ehkä yksi parhaista elokuvista ja kirjoista joita olen nähnyt tai lukenut. En ollut katsonut Jannen kuoleman jälkeen sitä ja hiukan pelotti, mutta katsoin, ja edelleen se oli ihana. Pystyin ehkä paremmin samaistumaan, mutta silti se oli hömppä elokuva, ihana romanttinen elokuva. Minua nauratti ja itketti. Sellaista elämä on, ihan oikeasti. Itkua, naurua, ikävää, surua ja tuskaa , ennen kaikkea kuitenkin Rakkautta. Pitäisi aina muistaa että elämä jatkuu. Ei pidä pakottaa itseään menemään liian nopeasti eteenpäin, mutta pitää muistaa elää ja olla onnellinen. Tänä aamuna sain nukkua pitkään, pienet pojat ovat vielä reissussa ja Sami ja Jonni lähtivät yhdessä kouluun ja töihin. Aamulla herätessäni tunsin valtavaa onnellisuutta. Aurinko paistoi ja minun oli hyvä olla. Minä olin juuri siellä missä minun pitikin ja elämässäni oli juuri ne ihmiset joiden kuuluukin olla. Mitä minä voin vielä toivoa elämältäni.

Viikonloppuna mökkeiltiin, Sami, Jonni ja minä. Oli ihana helteinen viikonloppu vaikka on vasta toukokuu. Mökillä se tunne tuli ensimmäisen kerran. Minä en ihan oikeasti olekkaan yksin, minulla on joku jonka kanssa voin jakaa tulevan kesän, toisin kuin viimekesänä joka oli kesä joka piti elää yksin, opettelemalla uutta elämää uudessa kaupungissa ja ilman Jannea. Se tietoisuus jostain paremmasta tulee kuin hyökyaalto, se valtaa kokonaan ja itsekkin on vaikea uskoa siihen kaikkeen. Minulla on elämä jollaisen olen halunnut, elämä jossa on hyvä olla, juuri sellainen jonka pienenä toivoin itselleni. Minulla on takana elämää jossa on tapahtumia joita en toivo kenenkään joutuvan kokemaan, ja tiedän kuitenkin että jokapäivä joku astuu sille samalle tielle jonka minä olen jo läpi käynyt. Minulla on myös takana onnellista elämää, rakkautta ja onnellisia muistoja ja kesiä. Niitä en unohda koskaan, kuitenkin nyt tuntuu hyvältä katsoa "tuntemattomaan" tulevaan ja nauttia siitä mikä on edessä. Minulla on ihminen jolle en voi liikaa sanoa Rakastan sinua ja minulla on menneissyydessä ihminen jota rakastin ja joka jää aina osaksi elämääni ja muistojani, voin siis lisätä Jannellekkin P.S. Rakastan sinua.

Minulla on hyvä elämä, olen saanut paljon kaikkea hyvää, hyvin lyhessä ajassa. Ehkä siksi että menetin paljon silmänräpäyksessä. Kaikella on tarkoituksensa ja aika saa asiat näyttämään toiselta. Ihan kaikkea ei ymärrä ehkä ikinä, eikä ole tarkoituskaan. Kuitenkin kaiken sen jälkeen mitä minulle vuosi sitten tapahtui, olen sitä mieltä että minun ja Samin oli tarkoitus tavata. Minun piti ja kuului tulla takaisin rannikolle, meidän piti tavata ja niin kävi. Minulla on mahdollisuus uuteen elämään ja onneen. Minä olen onnellinen.

Jokainen menettää joskus jonkun tärkeän ja läheisen. Isän, äidin, siskon, veljen, lapsen, lemmikin, avioiliiton, ystävän... Jokainen menetys on ainutlaatuinen ja hirvittävä omalla tavallaan menetyksen kokeneelle, koskaan ei pidä vähätellä toisen surua. Jokainen tarvitsee oman ajan toipuakseen, meidän tehtävä on antaa se aika. Menetyksen kokenut taas joutuu kamppailemaan omantunnon kanssa, koska voin olla onnellinen taas, koska voin elää. Siihen tarvitaan tukea, autetaan toinen toistamme eteenpäin, kaikissa kriiseissä tai pienemmissäkin asioissa, ollaan se olkapää johon voi nojata ja itkeä. Ihanaa alkavaa viikkoa rakkaat ystävät <3 !



Mökillä mieli lepää!



Kesä ja kuohari, voiko olla hienompaa <3