Hirmuinen halipula...

On ollut oikein mukava päivä, ja oikein mukava viikonloppu. Nyt illalla iskee pienimuotoinen haikeus, olisi hirmu kiva että olisi joku muukin aikuinen illoissa mukana, olisi hirveän mukava jos pääsisi syliin ja saisi olla lähellä. Minä olen alkanut hirmuisesti halailemaan ihmisiä, uusia tuttavuuksia, vanhoja ystäviä, läheisiä.. On kova tarve olla lähellä ja pitää kiinni eikä päästää irti. Ihminen tarvitsee läheisyyttä, yksin ei ole hyvä olla. Minulla on hirmuinen halipula ja haluaisin että joku jaksaisi pitää minua lähellä ja sylissä, haluaisin että voisin itkeä itkuni ja nauraa nauruni, turvassa sylissä. Ehkä tämän halipulan oikea nimi on yksinäisyys. Onneksi se ei ole niin valtavaa ja kaikkensa alle peittävää niinkuin se oli vielä kuukausi tai puolitoista kuukautta sitten.. mutta se on olemassa ja aika-ajoin se ilmottautuu ja tekee sen ikävän olon sisälle. Toivon että joku kaunis päivä joku ottaa minutkin vielä syliin ja saan jäädä siihen. Sitä odottaessa turvaudun ystäviini, perheeseeni, läheisiini.. Jokupäivä joku ottaa syliin eikä lähde pois vaan jää, jokupäivä olen valmis siihen. Jossakin on joku jolla on yhtä kova tarve olla lähellä kuin minulla, jossakin on joku joka tekee minut onnelliseksi. Ihan varmasti.

Kesän aloitus!

Eilen sitten grillattiin meillä, mun luona, no oikeastaan meillä.. Kalle tuli ostamaan kanssani kaasugrillin ja kaikki tykötarpeet, onneksi tuli ei oilisi saattanut ensimmäisellä kerralla sattua ihan kaikki tarvittava materiaali mukaan, käsittämätöntä että pakettiin ei kuulu letkua joka menee kaasupulloon.. Elämän suuria mysteereitä :D! Onneksi siis Kalle oli mukana, saatiin kerralla kaikki mitä tarvitaan että päästiin grillaamaan. Kalle tuli kokoamaankin grillin, ja Jenni ja pojat tulivat muutenvaan, oli kivaa. Saatiin vielä Laura ja Janikin mukaan, poikia oli viisi ja aikuisia saman verran. Oli oikeastaan taas kerran yhdet kesänalottajaiset, tällä kertaa Raumalla. Ilta oli hirmu mukava ja meillä meni Lauran ja Janin kanssa aika myöhäiseen, mutta ei se mitään, pääkään ei ole kovin kipeä, taas mietin että tuntuu kuin vuosia välissä ei olisi ollenkaan ollut, ihan niinkuin ennenkin, vain ilman Jannea. Janne oli jutuissa mukana kuitenkin, muisteltiin kaikkea mitä on tullut aikanaan tehtyä ja hölmöiltyä, ja todellakin aika kultaa muistot. Naurettiin ja juotiin siideriä ja sangriaa ja syötiin grilliherkkuja. Elämä tuntui mukavalta ja tuntuu edelleen. Sanoisinko lupaavalta, ehkä tästä  todellakin tulee hyvä elämä vielä. Olen saanut tämän viikon aikana Raumalla tutustua aivan mahtaviin ihmisiin, osan olen entuudestani jo hiukan tuntenut osa on aivan uusia tuttavuuksia, mutta olen onnellisessa asemassa että minulla on ollut mahdollisuus tutustua näihin ihmisiin. Varsinkin Heidiin ja Markkuun ja Syrjästen "karavaaniperheeseen" , huippu tyyppejä, muihinkin aivan loistaviin ihmisiin, ja osaan olen tutustunut vasta pinnallisesti ja odotan että oppisin tuntemaan paremmin. Minä olen onnellisessa asemassa, minulla on ystäviä täällä ja tuolla, jokapuolla, ei sellainen ihminen voi valittaa. Sellainen ihminen voi elää elämäänsä eteenpäin, jännityksellä odottaen mitä seuraava päivä tuo tullessaan.

Oikein ihanaa sunnuntaita kanssakulkijat, tänään(kin) on hyvä päivä, nautitaan siitä !

Mun koti ei oo täällä.. vai onko sittenkin ?

Tänään on ollut mahtava ilma. Päätettiin jo aiemmin viikolla että tänään mennään mökille touhuamaan. Mökille ei ole Raumalta kovinkaan pitkä matka, reilu puolituntia ajoaikaa. Matkaan lähtö hieman viivästyi, kun jalat hiukan oikuttelivat ja käveleminen oli hankalaa. En antanut sen kuitenkaan lannistaa vaan ooteltiin hetkinen ja lähdettiin vähän myöhemmin, kuitenkin oltiin jo aamupäivällä mökillä. Ajomatkalla minulle tuli outo tunne, hyvin voimakas tunne, minä olen kotona.. Se tunne käväisi häviävän pienen hetken ajan mutta se oli siellä ja se tuntui sydämmessä asti. Minä olen kotona, täällä minun kuuluukin olla, minun on hyvä olla. Ihan kuin Janne olisi istunut vieressäni, vakuuttanut samaa, aivan kuin olisin kuullut Jannen sanat korvissani. Salla sinä olet kotona. Oli pakko pysäyttää auto, kädet tärisivät ja itku nousi kurkkuun, mutta ei huonolla tavalla, ymmärsin hetken aikaa jotakin, nämä ovat minun tuttuja teitäni, kotipolkujani, mökkitieni, minun pitää olla täällä, minun on hyvä olla täällä. Lopun matkaa olin levollinen, kuuntelin levyä ja lauleskelin mukana, sitä lauleskelua ei onneksi kuulleet kuin Jerry ja Jaska, mutta onneksi he ovatkin suopea yleisö :)!

Kun käännyin mökkitielle, outo tunne palasi, minun piti pakottaa ajamaan tie loppuun asti, mietin Jannea kovasti, mietin miten hän oli ulkoilmaihminen, viihtyi veneellä ja mökillä, miten me kaikki viihdyimme. Mutta taaskaan tunne ei ollut paha vaikka hieman sydämmestä kouraisikin.. Minä suorastaan odotin että pääsen perille. Hassua että nämä tunteet eivät olleet näin vahvat muutamapäivä sitten kun kävin mökillä, ehkä olin niin paniikissa koko asiasta että en antanut niiden tulla. Nyt ne kuitenkin olivat läsnä ja tuntuivat, mutta ne tuntuivat niin kuin kuuluukin. Ja sitten se oli siinä MERI <3 minun on ollut kaikki nämä vuodet kova ikävä merta ja horisonttia siellä jossain kaukana. Merelle tuijottaminen on sydämmelle terapiaa, tuntuu kuin voisi matkustaa maailman ääriin, voisi olla onnellinen ja nauttia. Samanlaisen tunteen saan myös tulen katselusta, sekin rauhoittaa. Kauniina kesäiltana mökin rannassa nuotio, meri on tyyni ja tuli räiskyy, onko parempaa terapiaa, ei ole. Minulle tuli taas tunne että olen kotona, tätä olen ikävöinyt tietämättäni, täällä on minun sieluni ja sydämeni. Minä olen omasta luulostani huolimatta rannikon tyttö. Savolla on sydämmessäni aina oma paikkansa, tottakai, kaipaan myös sinne sisämaahan, mutta nyt minä taidan olla kotona. Ikävä on ja pysyy, muuttaa muotoaan, itkettää ja naurattaa, mutta tästä on hyvä jatkaa, tästä alkaa elämä uudestaan alusta, täällä on myös poikien hyvä olla ja elää, miksi ei olisi, olihan minunkin aikanani hyvä kasvaa täällä.

Tässä päivässä on ollut paljon suuria tunteita, vein Jonnin Uuteenkaupunkiin ja kävin Jonskia moikkaamassa.. Siinä hän oli, minun ystäväni, ilmielävänä, aivan samanlaisena kun viimeksi nähtiin, ja aivan yhtä rakkaana, sielläkin olin kotonani. On hyvä että asun Raumalla, rakennan elämäni tänne, mutta on myös hyvä että Uusikaupunki on lähellä, ystäväni siellä. Eilen näin Elina-tätiä jota pidän myös tärkeänä ystävänäni, halatessani häntä kyyneleet nousivat silmiini, siinä hän on nyt ja aina, aina lähellä kunnes jommankumman on aika lähteä, siihen asti hän on ihan siinä liki nähdä voi koska haluaa. Minä olen surusta huolimatta saanut elämältäni valtavasti, kunhan osaan nähdä kaiken arvon, ja oppia arvostamaan sitä. Haluaisin oppia olemaan katkeroitumatta, haluaisin oppia olemaan, etten tuntisi itsesääliä, en onnistu siinä aina mutta opettelen, haluaisin oppia iloitsemaan elämästä, huolineen ja murheineen, minulla on siis opettelemista, eniten haluan oppia tiedostamaan että me kaikki teemme virheitä, isoa ja pieniä, ihan jokainen meistä, ja meidän on opittava antamaan anteeksi, hyväksymään toisemme vikoinemme. Meillä kaikilla ja minulla yksin on niin paljon opittavaa, Janne ne asiat osasi jo, minä opettelen ja vielä minä opin.

Olen kotona <3 olen rannikolla, tänne kuulun <3 !

Onnen pisaroita!

Tein listan.. mitä elämä on ottanut ja antanut.. en konkreettista mutta mielessäni. Jannen lähtö tuntui niin valtavalta menetykseltä että en pystynyt ajattelemaan fiksusti mitä kaikkea olen saanut, joten ajattelin ruveta miettimään mitä kivaa on odotettavissa.. Se on helpompaa ja sitten kun olo on hieman parempi voin ajatella jo vähän isommalla mittakaavalla mitä olen "saanut" ja mitä menettänyt.

Olin tänään puistokahvilassa ja leikkipuistossa poikien kanssa, Jenni ja Kalle olivat seurana, kävin Prismalla ja ostin saappaat itselleni, muistin aivan yhtäkkiä että Jannen ja minun piti lähteä Lappiin vaellukselle.. siitä puhuttiin parina edellisenä kesänä.. Päätin että sinne minä vielä menen, ilman Jannea mutta en yksin, houkuttelen jonkun ystäväni mukaan.. Mietin että aikataulukaan ei ole niin justiinsa, voi olla että ystävä jonka houkuttelen mukaan ei edes ole ystäväni vielä, voi olla että se on joku vanhoista ihanista ystävistäni. Jokatapauksessa Lappiin lähden, rinkan ostan jo pian, ja alan suunnitella.. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ehkä syksyllä menen jo ehkä vuodenpäästä syksyllä mutta menen ja otan Jannen sydämmessäni mukaan. Hassua mitä yhdet saapaat saavat ajattelemaan, ja muistamaan.. se tuli kuin "salama kirkkaalta taivaalta" minun ON lähdettävä tekemään se vaellus, itikoista viis.

Lähitulevaisuudessa minulla on myös odotettavaa.. Minna tulee tänään kahville, Maria huomenna ja viikonloppuna jo Jape. Laura ja Janikin tulevat mahdollisesti grillailemaan ja tiistaina on työpaikan grilli-ilta.. Minullako ei mitään odotettavaa, HÄPEÄ MINÄ että edes ajattelin niin.. Juhannusta odotan myös kovasti, mökki on aivan ihana, ja satoi tai paistoi, aion nauttia mökkielämästä ja merimaisemasta.. Ikävöidä Jannea mutta iloita perheeni seurasta, siskoista , omista ja siskon pojista, ystävistä, kaikesta ihanasta. Juhannuksen jälkeen häämöttää jo GDANSKin matka.. aivan mahtavaa.. Vieraita Varkaudesta ja Pieksämäeltä on tulossa kesällä.. Todellakin minulle on tulossa aivan loistava kesä <3 odotan sitä ja muistan iloita pienistä asioista, yrittää olla välittämättä isoista pahaa mieltä tuovista. Suru tulee aaltoina, yritän olla niin että suru on surua, en päästä epätoivoa sisään..

Mukavaa keskiviikkoa ystävät rakkaat <3

Mitä elämällä on minulle tarjota ?

Tänään lähdettiin Jennin ja poikien kanssa heti aamulla mökille talkoisiin. Saatiin hurjasti hommia tehtyä tavaraa lensi jätelavalle enemmän ja vähemmän, jossain vaiheessa ihan mehut meinas loppua, mutta hyvin saatiin tehtyä ja ihan naisissa. Marjan ja Jennin kanssa, Jonni oli kyllä miehisenä apuna kanssa. Mökille meno aiheutti myöskin salaisen pakokauhun tunteen.. Olin siellä viimeksi joulupäivänä Jannen , pienten poikien ja isäni kanssa, sen jälkeen en ollut siellä käynyt ja kieltämättä ahdisti aika tavalla ja yritin ajatella kaikkia muita asioita en ollenkaan sitä mökkiä joka toi väistämättä mieleen Jannen. Aika hyvin onnistuinkin, vaikka yllätin itseni muutamia kertoja ajattelemasta miten Janne kesällä tuli viereen ja halasi, miten "surffasi" miten joi olutta aurinkoa ottaen ja miten toivotti minulle yön pikkutunneilla hyvää juhannusta. Ikävä kouraisi mahasta muutamankin kerran ja taidan alkaa tajuamaan että tätä tulee jatkumaan vielä pitkään. Aina on paikkoja joissa olen ollut Jannen kanssa, ja jotka muistuttavat Jannesta, en pääse pakoon. Edes Raumalle muutto ei auta minua pakenemaan muistojani, joita en oikeastaan edes halua paeta mutta silti haluan, haluaisin unohtaa edes hetkeksi, haluaisin niin kovasti olla onnellinen, ja nauttia elämästä. Tänä päivänä on vahvana ollut tunne että elämällä ei ole mitään tarjottavaa minulle enää, ja minun elämässäni ei voi olla mitään hyvää ja mukavaa tulossa, vaan päin vastoin, kaikki muuttuu kokoajan kurjemmaksi, tai ainakin olen varuillani että osaan varautua kun seuraava ikävä asia tapahtuu. Tuntuu että aina kun ilahdun jostakin asiasta, käy niin että se onkin silmänlumetta joka viedään minulta pois. Olen jostain syystä rakentanut itselleni sellaisen kilven että ei kukaan pääse enää loukkaamaan, alan ajatella heti alkuun että jotain ikävää tapahtuu, etten niin kovasti sitten pety kun niin käy. Minä haluaisin oppia luottamaan tulevaisuuteen, että siellä on jotain iloista ja onnellista myös minulle, vaikka epäilen ettei ole. Mihin ihmeeseen on kadonnut se usko tulevaan joka minulla vielä hetki sitten oli???

Minulle on oikeasti alkanut tulla epätoivo, tuntuu kuin koko elämä olisi jumissa. Olen jumissa ja "vankina" kauniissa kodissani, en pääse mihinkään enkä jaksa mitään, haluaisin jaksaa ja touhuta ja tehdä, mutta minua velvoittaa myös lapset, heidän aikataulunsa ja tarpeensa. Jotenkin tuntuu että olen ajettu puun ja kuoren väliin ilman mahdollisuutta paeta. Onko tämä sitä mistä lääkäri minua varoitti kun tulen Raumalle.. Ehkä on, ja toivottavasti on, tällaisen olon kanssa ei hirveän kauan kestä, jos lääkäri oli oikeassa niin tämäkin menee ohi. Minulla on kova koti-ikävä.. Koti-ikävällä tarkoitan nyt Varkautta ja sitä aluetta, en tunne olevani valmis edelleenkään tänne.. tuntuu että olen vieraana täällä, en ole sisäistänyt että tämä on nyt koti, minun kotini on Varkaudessa ystävieni ja Jannen luona.. pääsisinkö takaisin voisinko kääntää kelloa taakseppäin , olisiko joku mahti maailmassa joka voisi muuttaa kaiken sillätavalla niin kuin se oli ennen??? ENtä jos en selviä??

Toivottavasti huomenna on parempi päivä , toivon aurinkoa kaikkien lukijoiden kesään ja omaanikin.

Nyt olen kotona taas!

Ensimmäinen yö uudessa kodissa Raumalla. Viikon mittainen matkalaukkuelämä on vihdoin ohi. Vaikka mukavaa on ollutkin. Ensin Annella ja Samilla ja sitten Jennillä ja Kallella. Kummassakin paikassa olen tuntenut olevani tervetullut ja olen viihtynyt. Kuitenkin matkalaukku elämää alkoi olla jo enemmän kuin tarpeeksi. Alusta asti ajattelin olevani yötä uudessa kodissa kun Jaska ja Jerrykin tulevat, yksin en halunnut, ja nyt on se ilta kun pienet pojat ovat tulleet kotiin, huomenna saan vielä Jonninkin. Sitten ollaan kaikki taas pitkästä aikaa kasassa. Jonnin ei tarvitse enää lähteä Mikkeliin vaan tulee jäädäkseen kotiin. Ihanaa, odotan kovasti sitä. Minulla on "jännä" olo.. Koti on aivan ihana, ehkä kaunein kotini ikinä. Silti olo on kamalan haikea ja surullinen. En osaa nauttia niin kuin nauttisin jos Janne olisi täällä. Olen todella iloinen että meillä on mahdollisuus tällaiseen kotiin, mutta minulla ei ole ketään täällä kotona jonka kanssa jutella miten kaunis yhteinen koti meillä on. Olen kaivannut Jannea tänään kovasti. On hirveä ikävä syliin ja lähelle, kaipaus tuntuu puristavana ja minua pelottaa nukkumaanmeno. Meidän yhteiseen sänkyyn, jossa en viikkoon ole nukkunut. En oikeastaan edes tiedä pystynkö nukkumaan lainkaan. Jos en aion purkaa jotain tavaroita vielä, ja lukea ehkä kirjaa. Aioin kuitenkin yrittää josko uni tulisi. Olo on sekava ja tulevaisuus on alkanut taas pelottaa. Olin päässyt siitä pelosta irti jo hetkeksi, ajattelin että kaikki järjestyy varmasti, tänään olo on kuitenkin vähän kurja. Onneksi Jenni lupasi tulla jos vaan soitan, soitan jos olo menee mahdottomaksi.

Pienet pojat olivat aivan innoissaan uudesta kodista. Jerry kysyi monta kertaa "eikö meidän ikinä tarvitse enää muttaa?" Oli jotenkin lohdullista vastata että ei, ei tarvitse jos emme itse halua. Mietin kovasti että josko meidän vuoro olisi nyt, josko me voisimme alkaa nauttia elämästä, josko näkyisi "valoa tunnellin päässä", josko olisi meidän vuoro olla onnellinen. Ainakin sillä onnellisuuden asteella mihin me nyt pystymme, ilman aviomiestä ja isää. Uskon että meistä voi tulla kaikista vielä hyvinkin onnellisia, minun on pakko uskoa, ei ole muuta vaihtoehtoa, mutta meidän pitää omana pienenä perheenämme selvitä ensin selville vesille ja saada ajatukset järjestykseen. Niin pienessä ajassa on tapahtunut niin paljon meille kaikille, että menee hetki ennen kuin kaikki on selvää. Joku päivä kuitenkin huomataan että asiat ovat taas ihan hyvin. Sitä päivää odottaessa ja toivoessa rukoilen illalla enkeleitä ja voimia itselleni, läheisilleni ja kaikille. Toivon ja pyydän Jannen auttavan minua. Olen niin hukassa että en tiedä missä suunnassa on eteenpäin.. Tuntuu että kaikki askeleet johtaa harhaan ja sivulle. Nyt olisi aika saada apua ja päästä eteenpäin. Toivottavasti joku tuolla ylhäällä kuulee minua ja auttaa.. Ehkä joskus huomaan sen avun tulleen huomaamatta. Nyt en vaan voi pyytää muuta kun että Janne auttaisi ja saisin voimia jostakin selvitä tästä äidin ja isän roolista. Toivoisin niin juuri nyt että pääsisin syliin ja saisin itkeä rauhassa.. Mutta en pääse enkä itke ja aioin jatkaa.. Tulkoon vaan sitä itteensä niskaan ihan roppakaupalla minä jaksan ja minä jatkan. Vielä en anna periksi.

Huomiseen rakkaat, kerron miten selvisin ensimmäisestä yöstäni uudessa elämässäni. Nyt on niin paljon sekavia tunteita että niitä on vaikea edes jakaa teille. IKÄVÄ ON KOVA , ei pelkästään Jannea vaan niin montaa eri ihmistä on ikävä ja niin monia asioita jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä.

Pitäkää huoli itsestänne ja toisistanne , kauniita unia!

Uusiks meni!

Nyt on ollut hetken hiljaiseloa tällä rintamalla.. on niin hirveesti hommaa ja järjestettävää ja kaikkea uutta. Tunteet menee vuoristorataa ja olo on edelleen epätodellinen. Nyt sitä sitten ollaan täällä Raumalla. Koskahan iskee kunnolla tajuntaan että täällä todellakin ollaan, asutaan ja eletään. Vielä tuntuu ihan oudolta ja kummalliselta. Mietin "kotiin" menoa ja ajattelen silloin Varkautta. Ikävä on omia ystöviä siellä, ja toistaalta tuntuu hullulta sopia kahvihetkiä täällä olevien ystävien kanssa. Yhdeksän vuoden ajan ne kahvihetket ovat olleet pikaisia kuppeja ja kuulumisen vaihtoja jossakin kahviossa tai ystävän kotona.. nyt on aikaa, paljon aikaa ja monia mahdollisuuksia. Kuitenkin olen vähän orpona. Tuntuu että en kuulu mihinkään.. Vaikka täytyy sanoa että olen tuntenut oloni enemmän kuin tervetulleeksi Siskoni luokse <3 kiitos siitä. Meillä on ollut mukavaa ja tulee olemaan vielä monta mukavaa iltaa ja päivää.. Hassua siskot ovat nyt ihan liki, kaikki kolme <3 ihanaa. Kuitenkin on ollut sellainen olo että "uusiks meni" koko elämä, kaikki.. tästä on suunta vaan ylöspäin.