Tämä ei ole sopivaa!

Olen ollut Jannen kuoleman jälkeen eritavalla herkkä kuin ennen.. Olen kuitenkin pyrkinyt kuuntelemaan, ymmärtämään, jaksamaan ihmisten idioottimaisia tulkintoja elämästäni tai minun ja poikien elämästä. Monella puolitutulla ja ihan vieraallakin tuntuu olevan hirveästi kerrottavaa ja kommentoitavaa tekemisiini tai tekemättä jättämisiini. Eilinen kuitenkin sai vereni viimein kiehahtamaan niin että en enää hillinnyt itseäni. En viitsinyt kirjoittaa blogiakaan aiheesta koska tiedän että olisin kirjoittanut typeriä asioita. Piti hetki jäsennellä ja miettiä, pureskella asiaa. Kuitenkin asiasta on kirjoitettava, toivon että JOKAINEN miettii omalta kohdaltaan, onko oikeus lähteä arvostelemaan toisen tekemisiä, tiedänkö tarpeeksi, olenko kokenut saman ja vaikka olisinkin kuuluuko asia siltikään minulle..

Muutin eilen parisuhdetilaani, naamakirjassa tottakai, missä sitä nykyään kaikki asiat kirjoitetaan.. laitoin että olen parisuhteessa.. en kertonut kenen kanssa enkä kommentoinut asiaa sen enempää mutta ilmoitin vaan asiasta. Ihan vaan tiedoksi kaikille mikä on asian oikea laita. Ja olenhan minä. Ei ole ketään muuta, ei minulla eikä hänellä, ei etsitä ketään muuta, annetaan mahdollisuus meille. Helppoa se ei tule olemaan sen varmaan kumpikin tietää, mutta koska se olisi helppoa, olisiko se minkäänlaisessa elämäntilanteessa helppoa, ei.. joten tällekkin voi antaa mahdollisuuden koska kumpikin sitä kovasti haluaa. Paljon ihmiset pitivät siitä että tilanne on tämä. Parhaat ystäväni tietävät kenestä on kyse.. siskoni tietävät.. äitini tietää, Jannen sisko tietää.. ei se ole salaisuus, mutta ei sitä haluta vielä huudellakkaan sen enempää. Pitää antaa aikaa myös meille, ja meidän lähimmille ihmisille.  Tiesin tottakai että kaikki eivät ole onnellisia puolestani, kaikki eivät hyväksy, eikä tarvitsekkaan.. kunhan pitää asian omanatietonaan. Saa puhua mitä puhuu, mutta pitää muistaa katsoa peiliin, olenko minä sellainen ihminen että minulla on valta lähteä arvostelemaan jonkun toisen valintaa.

Illalla sain etusivulleni kommentin.. todella loukkaavan kommentin.. onneksi olin itse samaan aikaan paikalla ja sain poistettua sen hyvin nopeasti. Poistin siis kommentin ja poistin ihmisen ystävistäni. Varotoimenpiteenä että vastaavaa ei enää koskaan tapahdu. Jos ihminen antaa tunteiden kuohahtaa niin että lähtee julkiselle lynkkaus linjalle on parempi ettei tällainen ihminen pääse ollenkaan sivuilleni. Laitoin viestin jossa kerroin syyni siihen että poistin hänet. Hän arvosteli minua siitä että olen näin nopeasti Jannen kuoleman jälkeen löytänyt uuden, ja siitä että en surrut tarpeeksi, en antanut kohtuullista suruaikaa. Hän ei kuitenkaan osannut vastata kysymykseeni kohtuullisesta suruajasta, eikä siitä milloin olisi ollut sopivaa vai olisiko ikinä. Hän hoki vaan "JANNE oli hieno mies, hienoin kaikista, en voi hyväksyä tätä". Mitä sitten jos hän ei voi hyväksyä. Ihminen joka ei ole ollut minuun ja poikiin kokoaikana yhteydessä, ihminen joka ei joudu selittämään joka ilta pojille miksi isi ei tule kotiin, ihminen joka ei mene iltaisin yksin vuoteeseen jutellen valokuvalle päivän kuulumisia, ihminen joka ei elänyt päivääkään ennen eikä jälkeen Jannen kuoleman meidän elämäämme. Hän oli Jannen ystävä, mutta ystävyys oli puhelinsoittojen varassa ja harvojen tapaamisten. Silti hän oli ystävä, ja sellainen hän on edelleenkin. Tämä ystävä väitti tuntevansa paremmin Jannen kun uskonkaan. Voi olla, mutta miten se liittyy siihen että hän arvostelee minun valintaani. Väittääkö hän että 12 vuotta Jannen puolisona ei opettanut minua tuntemaan Jannea. Kysyikö hän edes olemmeko puhuneet asioista ja mistä olemme puhuneet. EI hän ei kysynyt hän tuomitsi ja arvosteli, koska hän kertoi välittävänsä. Mistä tai kenestä hän välitti? Minun ja poikien jaksamisesta, meidän pärjäämisestä ilman isää ja aviomiestä, vai Jannesta. Mistä kummasta hän välitti.. onko vastaus Jannen muistosta joka tahrataan kun olen löytänyt jotakin rinnalleni joka tuo onnea? Mielestäni se on pahemman luokan jeesustelua.

Ei minun uusi mahdollisuuteni onneen ole Jannelta pois. Se ei vähennä rakkauttani tai ikävääni Jannea kohtaan, se tekee siitä vaan helpommin kestettävää. Se tekee päivistäni iloisempia ja onnellisempia se tekee elämästä taas elämisen arvoista. Jokainen joka tunsi Jannen tiesi että Janne halusi kaikkien olevan onnellisia. Janne teki elämänsä aikana tyhmiä asioita, satutti minuakin kovasti, mutta koskaan Janne ei olisi halunnut satuttaa. Hänen oli vaikea kestää suruani ja pahaaoloani, tietäen että oli sen itse aiheuttanut. Se ei saa tehtyä tekemättömäksi, eikä se anna oikeutta sille, mutta se miten Janne reagoi ihmisten pahaan mieleen kertoo siitä että Janne kuitenkin välitti ja oli empaattinen ja lämmin ihminen. Nauroi aina ja laski leikkiä halusi saada kaikki hyvälle mielelle. Sellaisen Jannen minä muistan ja toivoisin että ystävätkin jotka nyt miettivät ja arvostelevat minua, ajattelisivat millaisen Jannen he tunsivat. Halusiko Janne että minä ja pojat olisimme onnellisia vai onnettomia, haluaisiko Janne että kuljen lopun elämääni yksin, etten vaan tahraa hänen tai meidän muistoa. Sitä Janne ei haluaisi. Minä tiedän mitä Janne halusi.. se kuuluu niihin asioihin joita juttelimme kuukautta ennen Jannen kuolemaa. Se kuuluu asiohin jossa minulle ei Jannen oma kanta ole epäselvä. Janne sanoi minulle vain hetkeä ennen kuolemaansa juuri näillä sanoilla, kun ensin oli kertonut rakkaudestaan ja siitä miten poikia rakastaa.. "Lupaathan että et ikinä jää yksin, jos jotakin sattuu lupaa että et sure loputtomiin, olet ansainnut niin paljon enemmän mitä olet saanut, lupaa että olet onnellinen.." Janne jatkoi vielä.. se ehkä jää ikuisesti minun tietooni mitä Janne sanoi, mutta minä tiedän että Janne halusi minun elävän elämääni eteenpäin. Siksi jonkun ystävän "parempi tieto asiasta" loukkaa. Se että ei tiedetä edes Jannen tahtoa. KUKAAN ei ollut tämän keskustelun jälkeen Jannen kanssa tekemisissä. Janne kuoli vain muutaman tunnin päästä tästä, ja nukkui vieressäni. Nämä kuuluvat viimeisiin asioihin joita Janne minulle sanoi, Janne helpotti tulevaisuuttani kertomalla oman kantansa asioihin eläessään. Samalla tavalla kun kertoi hautajaistensa ohjelman, kaiken. Juteltiin hirmuisesti toisen toiveista ja tahdosta jos jotakin sattuisi,, viimeisiet kuukaudet olivat todella outoja jälkeenpäin ajateltuna mutta ehkä Janne tiesi.. ehkä Janne tiesi ajan olevan vähissä ja Janne tunsi minut, kertoi ettei minun tarvitsisi murehtia.. Unohdettiin vaan kumpikin että olisi hyvä kertoa useammallekkin. Toisaalta moni ihminen on hyväksynyt asian nimenomaan sen takia että tunsivat Jannen oikeasti. Tiesivät miten Janne olisi halunnut minulle ja lapsilleen kaikkea hyvää. Jotkut taas katsovat olevansa sellaisessa asemassa että voivat lähteä arvostelemaan valintojani. He voivat sen tehdä, mutta he eivät tiedä MITÄÄN meidän elämästämme.

Mielestäni on tekopyhää muutenkin tällaisena aikana arvostella tekemääni ratkaisua. Ihmiset eroavat, aloittavat uusia suhteita ennen kun vanha on ohi, pettävät ja satuttavat jatkuvasti, kohtelevat sitä jonka pitäisi olla se kaikkein rakkain, huonommin kuin tajuavatkaan. Sitten suututaan kun joku jonka kaikkein rakkain on kuollut, löytää uuden onnen. Sitä ihmistä ei fyysisesti edes ole maanpäällä enää, sitä ihmistä ei enää voi satuttaa, uusi suhde ei tarkoita että pettäisi, ei tarkoita että unohtaisi, ei tarkoita että jättäisi menneisyyden jälkeensä kokonaan. Ikinä sellaista ei tule tapahtumaan. Mieheni seuraa rinnallani lopun elämääni, suhteessa tai en.. Onko kuitenkaan niin väärin löytää onnea arjen keskelle, tarvottuaan umpisuossa kuukausia, niin että valoa ei ole missään. ONKO SE VÄÄRIN, ja mikä olisi ollut sopiva aika. Miten kukaan voi sanoa sopivaa aikaa. Kohtalo ja sattuma toi tämän ihmisen minun elämääni, minulla on mahdollisuus olla onnellinen ja myös hänellä on, minun kanssani. Eikö se ole meidän asiamme, ei jonkun joka ei ole päivääkään elänyt kanssamme. Se joku/jotkut ei ole repineet minua sängystä ylös, suihkuun, pakottanut syömään tai toimimaan, kuunnellut itkuja ja puheita tuntikausia, auttanut selviämään edes elämän syrjään kiinni, jos sellaiset ihmiset kertovat miten minun pitää suruni käsitellä, kannattaa varmaan mennä vilkaisemaan peiliin. Minä rakastin ja rakastan edelleen Jannea, minä tiedän että Janne oli loistava ystävä, mutta minä aion myös nauttia tästä onnesta, se ei ole Jannelta pois, päinvastoin, Jannelle rakkaat pojat voivat paremmin kun minäkin voin. Hei meillä nauretaan nykyään, ja meillä hassutellaan. Meillä ollaan onnellisiakin. Me olemme sen ansainneet on sinun mielipiteesi mikä tahansa.

Heinikset 2007

Minulla on niiden lähellä olevien ystävien lisäksi vielä nettiyhteisö tukenani. Yhteisö joiden kanssa kohta ollaan kuusi vuotta pidetty enemmän ja vähemmän yhteyttä. Ollaan tavattu kasvotusten aika monenkin kanssa ja joittenkin kanssa ystävyys on vain netin välillä tapahtuvaa. Jokatapauksessa tämä yhteisö elää hyvinkin voimakkaasti jäsentensä elämäntilanteissa mukana. Kyllä meitä on neljäkymmentä naista jäljellä, en enää muista edes montako alun alkujaan oli. Osa on tipahtanut matkan varrella pois, kaikki eivät jaksa kirjoitella netissä, jotkut taas ovat muista syistä lähteneet. Minä olen kuitenkin pysynyt mukana, ja ne kolmekymmentäyhdeksän muutakin naista, äitiä, rouvaa tai neitiä. Yhdessä on jaettu iloja ja suruja, kysytty neuvoja ja autettu kanssasisaria. Jos jokin vaivaa mieltä, miten se ruoka valmistettiin, mitä kun lapsellani on tällainen vaiva, mitä kun minusta tuntuu nyt tältä.. AINA on voinut kääntyä heinisten puoleen, joku on osannut auttaa. Yleensä useampikin on osannut. Apua saa jos joku vaan tietää vastauksen tai keksii jotain. Yleensä sanotaan että " Joukossa tyhmyys tiivistyy" KYLLÄ joskus näin, varsinkin aamuyön tunteina saattaa olla levotonta, MUTTA myös apua on aina saatavilla. Ei ole kiellettyä nauraa ja pitää hauskaakin, ei elämä ole niin vakavaa.. Se miksi tutustuimme ja mikä on meidän kaikkien yhteinen tekijä on lapsi, se tietty lapsi jonka laskettuaika oli heinäkuussa 2007. Osa lapsista syntyi ennen tätä, jopa hirvittävän paljon ennen, osa syntyi vasta elokuun puolella, mutta kaikkien laskettuaika oli heinäkuussa 2007. Jerry on minun heinislapseni. USA:n kansallispäivänä syntynyt poika, ihana Jerry, jota heiniksissä pitkään tykinkuulaksikin kutsuttiin, kylläkin minun aloitteestani.. "tykkis" tapasi muita heinislapsia Vantaalla toukokuussa 2008 isommassa tapaamisessa. En halua hirveästi eri ihmisten elämäntilanteita avata täällä. Ne ovat heidän henkilökohtaisia asioitaan, ja jäävät ryhmän sisälle, kerron miten heinikset reagoivat 19.3. kun minun ja meidän elämäni pysähtyi..

19.3. moni heiniksistä näki naamakirja sivujeni täyttyvän osaanotoista.. kukaan ei tiennyt mistä on kyse. Yhdeltä tuli viesti jossa kysyttiin, mitä on tapahtunut, kerrottiin että kaikki ovat ymmärtäneet että joku on kuollut, mutta kuka? Kaikki olivat surullisia ja peloissaan ja epätietoisia. Siihen yhteen viestiin vastasin, kerroin että Janne on kuollut sydänkohtaukseen, siinä kaikki.. Samalla viikolla yksi heiniksistä toi koko ryhmän tervehdyksen, osanotto kortin ja kukkasen, minulle ja pojille. Istuttiin ihan hiljaa.. En muista hirveän hyvin, tiedän että tämä ihminen tuli heinistyttönsä kanssa, muistan että korttiin oli kirjoitettu jokaisen nimi ja lasten nimet. Ei vaan Heinikset, vaan kaikkien nimet lukivat siinä. Hassu juttu miten paljon asia merkitsi ja merkitsee edelleen, ihan hölmöä, ajattelisi että ei sellaisella ole merkitystä, eikä varmaan olisi ollutkaan jos kortissa olisi lukenut vaan ryhmän nimi se olisi ollut ok, ihanaa kun muistivat, mutta siinä ei lukenut siinä oli pitkä lista nimiä, äitejä ja lapsia. Itketti, ja itkettää edelleen. Kortti on tallessa kaikkien muiden korttien kanssa. Se on toinen niistä korteista joilla on valtavan suuri merkitys minulle. KAIKKI kortit ja osanotot ovat tärkeitä, mutta minulla on kaksi erityistä korttia, joista toinen on näitten ihmisten. Rupesi tulemaan runoja ja tekstejä naamakirjaan etusivulle, ja lisäksi yksi heinis jolla oli tuoreessa muistissa läheisen kuolema laittoi yksityisviestiä kun olin menossa katsomaan Jannea, hän kertoi mitä kannattaa tehdä, ettei kaduta myöhemmin. Muistan vastanneeni viestiin ehkä viimeviikolla. Tein kuten hän neuvoi ja olen hyvin onnellinen siitä nyt. Ehkä joskus voin kertoa samaisen neuvon jollekkin toiselle, joka ei itse pysty arvioimaan järkevästi tilannetta. Yksityisviestejä tuli kuukausien mittaan paljon, tulee edelleen, ja kaikki heinikset tietävät elämäntilanteeni, tietävät mitä minulle ja meille kuuluu.. Kaikki jaetaan ja kaikessa tuetaan. Neljäkymmentä erialaista ja kuitenkin samanlaista naista.. Meni muutama viikko.. alkoi tulla postia.. Jokapäivä kahden viikon ajan jotakin, kortteja, pieniä lahjoja, tervehdyksiä, tsemppauksia jotta jaksaisin.. nykypäivänä kun ketään ei kiinnosta mitä toiselle kuuluu.. minun ystäviäni kiinnosti.. ympäri suomen tuli kortteja joista jokainen on tallessa. Ilahdutti ja liikutti minua mutta myös äitiäni. Nettiyhteisö sai uudet kasvot, ihmiset oikeasti välittävät ja ajattelevat.


tässä pojat istuvat sohvalla Vipsun tekemät pipot päässä.. nekin tulivat postin mukana <3 ja pojat olivat niin onnellisia. Ilahdutti äitiäkin kovasti.

Nyt nämä samaiset naiset ovat eläneet elämäämme, tsempanneet ja tukeneet kun on tuntunut että ei tiedä mihin mennä ja mitä tehdä. Monilla on ollut rankkoja kokemuksia elämässä. Ja uskon että jokaisen ryhmän jäsenen empatiakyky on kasvanut huippuunsa. On eletty toisten suruja ja yritetty puolittaa niitä, samalla taas oltu mukana toisten onnellisuudessa, ihasteltu uusien vauvojen kuvia, onniteltu raskauksista, seurattu ja kuunneltu, nähty useat häät ja muutamia eroja, nähty miten vaikeuksien jälkeenkin aina ja jokaiselle tulee se parempi aika. Itse olen näitten kokemusten myötä oppinut luottamaan tulevaan enemmän, joskus se päivä paistaa AINA.

Kiitos siis teille kaikille heiniksille, te olette mahtavia, olette aina olleet ja tulette aina olemaan. Teidän tukenne on auttanut minua eteenpäin, tosin te sen tiesittekin, kuinka voin kylliksi kiittää. Olette ihania ihan jokainen, ja jokainen teistä on ansainnut onnea elämäänsä.Halauksia kaikille ja lapsukaisille myös!

Onnellista !

Blogin kirjoitus on vähän jäänyt.. olen huomannut että oman olon parantuessa ei ole niin kova tarve kirjoittaa. Kirjoitan kuitenkin kuulumiset ja tuntemukset säännöllisesti, vaikken ehkä niinkuin ennen. Ennen kirjoitin jokailta tai vähintään joka toinen ilta, tai yötähän se aina taisi olla. Nyt kuitenkin olen saanut solmuja availtua ja asioita järjestymään ja elämää raiteilleen ja tarve kirjoittaa ei ole niin suuri, mutta kirjoittaa haluan edelleen. On niin paljon kaikkea mitä haluan kertoa, vaikka sitten jollekkin sellaiselle joka joskus tulevaisuudessa taistelee samanlaisten asioiden kanssa. Itse en vielä reilu viisi kuukautta sitten uskonut että tästä voi selvitä. En edes neljä kuukautta sitten. Raumalle muuttaessani järki sainoi että tänne on tultava, ja tottakai ikävä oman perheen luokse oli kova, sydän kuitenkin itki kun viimeisen kerran lähdin Varkaudesta Annen ja Samin pihalta tietäen että nyt sitten koti on jossain toisella puolella Suomea. Mietin että voin palata ja varmasti palaankin Varkauteen vielä. En ajattele enää niin. Minä olen kotona, enää Varkaus ei tunnu kodilta vaan Rauma. Minun on hyvä olla ja käydessäni jossain kaipaan tänne.

Eilen oli todella hyvä päivä. Töissä oli mukavaa, sain paljon tehtyä. Tuntuu kivalta tehdä taas Lauran kanssa töitä, samalla tulee muutenkin pidettyä enemmän yhteyttä. Olen siitä tosi iloinen, ihana saada "takaisin" ystävä joka ei koskaan mihinkään kyllä hävinnytkään. Jenni on ollut pesemässä meillä pyykkiä viimepäivinä sillointällöin kun oma kone on rikki. On ollut kiva että käy, asustelinhan minä monta päivää heidän luona muuttaessani ja pojat ovat jatkuvasti olleet hoidossa Jennin ja Kallen luona, voimpa vähän auttaa takaisinkin. Eilen kun tulin töistä kotiin odotti keittiön pöydällä kimppu ruusuja, viinipullo, kortti ja pojille Angry Birds limpparit. Voi miten ilahduin, tuntui mukavalle, ei olisi tarvinnut tuoda, Jenni varmasti tiesi sen, mutta toi silti, ihana Jenni <3 ! Illalla kävin pizzalla, oli tosi kivaa ja pizza oli hyvää. On hassua huomata tämän ikäisenä ja tällaisessa elämäntilanteessa, että voi löytää jonkun jonka kanssa on kokoajan hyvä olla ja on aivan samalla aaltopituudella ihan kaikessa. En tiennyt sen olevan edes mahdollista mutta niin se vaan on. Loppuilta oltiin meillä, ei tehty mitään, kateltiin telkkaria ja pidettiin Jonnille seuraa. Luulen että kaikilla oli ihan mukavaa. 

Minun elämäni on kääntynyt kokonaan ympäri. Kaikki mitä oli on muuttunut asioiksi joita ei enää ole. Menneisyydessäni on valtava nippu kipeitä asioita, jotka vaikuttavat paljon nykyisyyteenkin. Enää ne eivät kuitenkaan hallitse nykyisyyttä, alan uskaltaa elää elämääni. En voi muuttaa sitä mitä tapahtui, en kuitenkaan voi unohtaakkaan mennyttä, en voi unohtaa Jannea, enkä sitä mitä meillä oli. Ei minun kuulukkaan unohtaa. En kuitenkaan koe enää niin valtavaa huonoa omaatuntoa siitä kun olen onnellinen. Minulla on oikeus olla onnellinen, ei se tarkoita että olisin unohtanut tai haluaisin edes unohtaa. Janne tulee olemaan läsnä koko loppuelmäni, muistoissa ja kuvissa sekä pienten poikien kasvoilla. Minä olen kuitenkin tajunnut viimeviikkojen aikana isoja asioita.. minulla on vahvoja tunteita, niin vahvoja että ne ovat sotkeneet jopa ajatuksiani, ja olen pohtinut ja surrut asioita joissa ei ole pohtimista tai varsinkaan suremista. Miksi käytän niin paljon energiaa miettimällä asioita jotka ovat aivan hyvin, suorastaan hienosti. Olen päättänyt olla tekemättä niin, olen päättänyt että alan luottaa tulevaisuuteen. Minulla on valtava menettämisen pelko, en uskalla täysin heittäytyä tai luottaa koska pelkään taas kerran menettäväni. Tiedän että olisi helpompaa elää "yksin" poikien kanssa,, mutta sellainen elämä ei olisi elämisen arvoista. Tiedän että tämä tuli nopeasti, mutta se tuntuu oikealta, ja hyvältä. Saa minut nauramaan ja olemaan iloinen, saa minut taas tuntemaan. Minä olen alkanut ajatella tulevaisuutta positiivisena asiana. Jostain kumman syystä minun ja tämän ihmisen tiet risteytyivät, se on hirvittävän monen sattuman summa, jopa niin monen että mietin usein voiko sellaista sattumaa edes olla. Jostain kumman syystä tämä ihminen olikin täysin samalla aaltopituudella lähes alusta alkaen ja jostain kumman syystä hän on myös rohkea. Ei ole helppo tilanne varmasti kenellekkään jos ei ole minulle ja pojillekkaan, on tajuttava että myös se toinen osapuoli tarvitsee paljon rohkeutta tullakseen mukaan tähän kuvioon. Onneksi sitä rohkeutta on ollut, meillä kummallakin, askel ja päivä kerrallaan, ja juuri kun luulet että paremmalta ei enää voi tuntua tulee se seuraava hetki joka tuo taas jotain uutta ja hyvää tullessaan. Uskon että tulevaisuus näyttäytyy minulle ja meille hyvänä. Haluaisin kertoa niin paljon enemmän, mutta haluan samalla antaa aikaa hänelle, meille ja meidän läheisille . Kerron taas kun on uutta kerrottavaa. 

Tämä sunnuntai aamu valkeni auringonpaistaessa, ja hyvällä mielellä. Heti aamusta asti tuntui hyvältä ja tuntuu edelleen. Edelleen olen sitä mieltä että tästä tulee hyvä elämä. Pelkään kovasti kun 19. päivä taas lähestyy, ja puoli vuotta on kulunut. Siihenkin on kuitenkin jo alettu varautua, ja siitä selvitään, ei ole mitään hätää. Ihanaa sunnutaipäivää kaikille kanssakulkijoille <3 nauttikaa syksystä ja olkaa onnellisia. Niin minäkin aion tehdä. 

Kävin Varkaudessa

Elokuun 26. päivä on tai oli minun ja Jannen hääpäivä. Se olisi ollut kuudes. Lähdin sekavilla mielin Varkauteen ajelemaan perjantaina 24. päivä. Mukana oli kaikki pojat. Matka meni yllättävän hyvin, myös Varkaudessa tuntui hyvältä. Tampereen kohdalla en olisi malttanut odottaa enää että pääsen perille ja näen Sanin ja hänen perheensä. Ikävä kasvoi välimatkan lyhetessä. Tuntui hienolta päästä perille. Lapset olivat riemuissaan, Jonni pääsi "puhalla nollat" rokkitapahtumaan ja tapasi samantien lähes kaikki Varkauden ystävänsä. Jaska ja Jerry viihtyivät Joannan ja Eetun kanssa. Ja minä sain halata Sania. Tällä kertaa pari kyyneltä vierähti onnesta, ei ahdistuksesta ja pahasta olosta. "Minun" Sanini siinä ilmielävänä, ei nettikirjoitusten takana tai tekstiviesteissä, vaan siinä edessä konkreettisena. Miten onnellinen olin ja miten ikävä oli ollut. Sanin ja Pasin luona voi olla kuin kotonaan, niin nytkin. Kokoajan tuntui tervetulleelta ja mukavalta. Ei ollut kiusallisia hetkiä vaan mukavaa yhdessäoloa "suurperheenä". Pitää laittaa kuva meistä.. Sani oli ostanut hienot puvut meille, oikein tiimipuvut..


Pinkit pyjamabanaanit sanoi siskoni.. oli ehkä oikeassa :D ! Äitini kysyi tänään soittaessaan, mitä kauheeta teillä oli päällä :D !! Mutta jos se on PINKKI tai VAALEANPUNAINEN se ei voi olla huono ! Oli ihana olla Sanin luona. Heti päätettiin lähteä koko konkkaronkka Jannen haudalle. Hauta oli ihan lähellä ja lapsilla oli ajomatkan ja odottelun jäljiltä hirveästi virtaa. Kerättiin taas kerran koko kiljusen herrasväki ja lähdettiin haudalle. Tuntui edelleen hyvältä, ei itkettänyt, pelottanut tai jännittänyt. Hauta oli todella kaunis. Lämmitti mieltä miten nättiä siellä oli. Samalla tuntui että Janne ei ole siellä, että se on paikka jossa on ihana käydä Jannea muistelemassa, mutta se ei ole paikka jossa Janne edelleen on. Janne on jo muualla, meidän mukana, meidän sydämmissämme. Tuli helpottunut olo. Lapsetkin olivat iloisia. Sani sanoi että muutos edelliseen oli valtava, tuntui hyvältä että joku on sitä mieltä että poikien elämä on muuttunut iloisempaan ja parempaan suuntaan. Itse sitä ei huomaa arjen keskellä, ei huomaa miten päivä päivältä alkaa aurinkoa ja iloa tulla poikien elämään. Se on ihana asia kuulla joltakin toiselta. Käytiin leikkipuistossa, syötiin tortilloja ja lettuja. Aivan ihana ilta <3 !

Lauantain sain viettää ystävieni kanssa.. Pojat menivät Jannen äidille, mummin ja ukin luokse yökylään ja minulla oli kivoja iltasuunnitelmia ystävieni kanssa. Ja kiva ilta siitä tulikin. Paljonko ehdittiin nauraa ja jutella.. PALJON <3 !! Ja juuri niiden ihmisten kanssa joiden kanssa kaikkein mieluiten iltani vietinkin. Annelle ja Sanille iso kiitos, minun muruset ja olkapääni.


Siinäpä sitä oltaisiin.. järjestyksessä Anne <3 , minä, joka olen hölmistynyt ja Sani <3 mun rakkaat jotka ovat olleet se voimavara joitten avulla on selvitty näistä ajaoista. Ihmiset jotka ovat jääneet sydämmeen vaikka mitä tapahtuisi, se mitä he ovat tehneet on korvaamatonta. En ehkä ole maailman järkevin ihminen, mutta hukassa olisin ilman heitä. Ihanat Anne ja Sani <3 !Meillä oli mahtava ilta vaikka tulihan sen aikana sekoiltuakin aika urakalla, mutta ihan hyvällä tavalla. Sanotaanko että minun pikkuisen enemmän kun ystävä suhde muuttui hieman astetta vakavammaksi.. Sitä se hyvä mieli ja kuohuviini teettää. Kaikenkaikkiaan huippu ilta huippu naisten kanssa ja aivan ilman itkuja.

Hääpäivän aamu valkeni aika haljuilla fiiliksillä. Suurimmaksi osaksi kuitenkin edellisen illan takia. Kuullostelin sängyssä olojani.. mieli oli haikea mutta ei kuitenkaan huono. Mietiskelin asioita.. eilisen illan jutut olivat mielessä ja ne vaivasivat. Lisäksi mietitytti tuleeko olo kovinkin paljon huonommaksi. Vietettiin aamu kahdestaan Sanin kanssa, milloin missäkin lojuen, ja päikkäreitä ottaen. Kahdenmaita sanoin että lähdetään haudalle, mentiin ostamaan kukkia ja lähdettiin hautausmaata kohti. Olo oli erikoinen. Pelkäämäni ahdistuksen tilalla oli suru ja kaipaus, sellainen kun kaipaa jotakin jota ei koskaan saa takaisin. Paljon parempi tunne kuin kova ahdistus. Sellainen olo millainen sen pitääkin olla. Todella hyvä mieli. Hautausmaalla olin hetken yksin, juttelin Jannelle, kerroin elämästäni ja tilanteestani ja minulle tuli valtavan rauhallinen olo. Ihan kuin minulle olisi sanottu että kaikki on hyvin, älä pelkää. Se tunne oli niin rauhoittava että en ole sellaista pitkiin aikoihin tuntenut. En tiedä johtuiko se paikasta vai ajasta, jokatapauksessa koin käynnin positiivisena, ikävästä huolimatta. Jäi hyvä mieli.

Haudalla käynnin jälkeen iski valtava koti-ikävä. Tunne että on heti päästävä Raumalle, tuntui että ei voi odottaa enää seuraavaan päivään. Kun kotimatkan aika tuli seuraavana iltapäivänä, meitä oli iloinen nelikko matkalla kohti rannikkoa. Kaikilla oli tunne että lähdetään kotiin. Ystäviä ikävöin, en kaupunkia, minun kotini on Raumalla ja se tuntuu hyvältä.

Ensimmäinen merkkipäivä josta todella olen selvinnyt voittajana.. Seuraavia odotellessa.. Kuitenkin tässä tilanteessa toimii se että pelkää pahinta.. saattaa päästä helpommalla. Muihin asioihin palaan lähipäivinä.. Kerrottavaa on :D !

Tunteiden vuoristorata..

Kuluva viikko on saanut minut nauramaan, itkemään, valvomaan, nukkumaan, ilahtumaan, pelästymään.. lista jatkuisi pitkälle vielä.. viikko on ollut todella tunteita herättävä. Olen miettinyt elämääni, ennen Jannen kuolemaa, kuoleman jälkeen, ja olen miettinyt sitä tällä hetkellä. Miten erilainen ihminen olenkaan, mitä olin vain pari kuukautta sitten muuttaessani Raumalle. Mitä kaikkea on tapahtunut, miten paljon vahvemmilla olen mitä olin silloin. Minulla on ollut aina positiivinen asenne elämään, kaiken tämän keskelläkin ja alun todella kovan synkkyyden jälkeen olen jatkuvasti yrittänyt löytää iloisia ja onnellisia asioita elämässä. Ja olen niitä löytänytkin. Nyt kuitenkin olen huomannut että vaikka miten olen löytänyt näitä asioita pienissä jutuissa, en kuitenkaan ole löytänyt luottamusta elämään. En ole osannut ajatella että minuakin varten saattaa olla jotakin vielä, jotakin jota ei tarvitse pelätä, jotakin hirmu hyvää ja sellaista että se saa minut tuntemaan oloni hyväksi. Voiko sellaista kuitenkin olla?

Keskiviikkona minulla oli erikoinen päivä, se oli viimeinen päivä Alkossa töissä, ainakin tältä erää.. koskaan ei pidä sanoa "ei koskaan" ja minä pidin työpaikastani ja työstäni. Syy että lähdin ei ollut siinä ettenkö olisi viihtynyt. Syyt olivat ne tavalliset , ennen kaikkea raha, se ratkaisi loppujen lopuksi. Ehkäpä palaan vielä Alkoon, ehkä en se jää nähtäväksi, nyt kuitenkin siirryn toisiin tehtäviin. Uusia tuulia siis. Työpäivän aikana olin välillä haikein mielin, kuitenkin oli vaikea ymmärtää etten palaisi sinne enää. Ehkä se iskee todemmin kun arki uudessa paikassa alkaa.. Nyt vietän kuitenkin muutaman päivän "miniloman" ja sen jälkeen vasta siirrän ajatukseni kokonaan uusille urille. Miniloma tulee tarpeeseen, minua vähän väsyttää.

Keskiviikko ilta olikin sitten jotakin jota en osannut edes kuvitella.. Silloin tapahtui jotain, en osaa sanoa mitä, mutta jotakin sellaista mihin en ollut varautunut ollenkaan. Ei huonolla tavalla, jotakin minulle uutta ja outoa. Olin syömässä, ja viettämässä aikaa ystäväni kanssa.. takerrun sanaan ystävä.. ei hän ole ystävä ei enää, hän on jotakin enemmän, jotakin muuta ja hyvällä tavalla. Hän on hyvin tärkeä minulle, tänään olen ensimmäistä kertaa tunnistanut ikävän tunteen, kun tiedän että emme näe vähään aikaan. Mietin miksi on niin alakuloinen ja kurja olo, kunnes tajusin, minun on ikävä. Minulla oli niin mukava ilta hänen kanssaan että en olisi halunnut sen päättyvän lainkaan. Koko ilta oli niin hyvä ja täydellinen että yöllä ei uni meinannut tulla. Pelästyin kovasti, pelästyin tunteitani, pelästyin iloani, taas mietin onko se sopivaa vaikka tajuan että iloni ei ole Jannelta pois eikä se muuta tunteitani Jannea kohtaan. Silti pelotti, mitä nyt sitten, mitä jos... Jossittelun jalon taidon todellakin osaan. Miksi ei voi vaan olla ja nauttia hetkestä jos kerran juuri sillä hetkellä on onnellinen. Kaikki meni hienosti, minä olin hämmentynyt saamastani huomiosta ja kauniista sanoista, ja samalla olin onnellinen.. sanotaanko ne sanat minulle, kerrotaanko nämä asiat minulle, onko ne tarkoitettu minulle, voiko hymyillä? Minä hymyilin, minä juttelin, minä loikoilin sylissä ja kainalossa. Ja minä sain olla siinä, ja se tuntui hyvälle. Missään kohtaa silloin tai jälkeen ei tuntunut että se olisi ollut väärin. Minulla on oikeus onnellisiin hetkiin, ja minä haluan oppia luottamaan. Sain viestin illalla.. se oli hyvin kaunis, ilahduin, minua alkoi jopa itkettää, sen viestin säästän , haluan palata siihen jos tuntuu kurjalta ja synkältä.. haluan palata sen kauniisiin sanoihin, siihen miten asia on haluttu kertoa minulle. Haluan saada sen tunteen takaisin jonka sain ensimmäisen kerran viestin lukiessani. Kiitos SINULLE tiedät taas onnistuneesi, iltani oli loistava, tiedät että jotakin tapahtui, ehkä jonkun ajan päästä olemme viisaampia, mitä ja miksi. Olet hyvin tärkeä, tiedät sen, mutta en voi sitä liikaa sinulle kertoa. Kiitos ihan kaikesta, kiitos että onnistuit taas kerran, onnistut joka kerta. Kiitos <3

Tällaisten tunteiden näyttäytyminen tuo väistämättä sen huonomman olonkin paikalle. Sen asian kanssa on vielä selvitettävää.. En ole lakannut suremasta, en missään nimessä, surun kanssa kulkeminen jonkun kanssa on vain helpompaa kuin surun kantaminen yksin. Pikkuhiljaa, syksyn ollessa jo ovella, elämäni on alkanut muuttua ja toivo alkaa taas herätä. Ihminen on kummallinen, kun on pakko, muutos alkaa, ja kun olet vahvemmilla se samainen muutos palauttaa muistosi takaisin sinulle, silloin kun niihin ei ole liian vaikea palata. Kaikista huolista ja peloista ja jossitteluista huolimatta, aion katsoa tämänkin kortin, mitä sillä on tarjottavana, aion antaa elämälle uudestaan mahdollisuuden. Lopputulos on ylemmän hallussa, niin tapahtuu kuin pitikin tapahtua. Ihan kaikkien asioiden suhteen.

ISO HALAUS TEILLE KAIKILLE <3 livenä tai virtuaalisesti. Olette ihania. Unohtakaa muuten kirjoitusvirheet.. korjailen niitä huomenna, nyt silmät menee välttämättä kiinni.. en jaksa enää korjailla.

Pojat ikävöivät.

En olekkaan vähään aikaan kirjoittanut pienten poikien ikävästä. Ikävä on läsnä jos ei päivittäin niin viikottain ainakin. Iltaisin jutellaan isille mitä päivän aikana on tehty ja toivotaan että nähtäisiin "isi unia". Lapset ovat vahvoja selviytijiä, mutta olen huomannut että neljä- viisivuotias ikävöi jo aivan toisella tavalla mitä pienempi, kolmevuotias. Jerry palaa usein iltaan "ennen kuin isi sairastui ja kuoli" muistaa hyvin yksityiskohtaisesti sählypelin terassilla ja jätskin syönnin.. muistaa myös kun aamulla kerroin miten isi ei enää tule kotiin. Mietin tarvitsisikohan pojat tunteittensa käsittelyyn myös jotain muuta apua kuin minut. Siinä tein jo ratkaisun Raumalle muuttaessani ja hakiessani poikia hoitoon kerroin huolestani pienten miesten surun käsittelyssä. Pojat pääsivät pieneen ryhmään aivan ihanaan tarhaan Rauman keskustaan. Siellä on mahdollista leikkien lomassa ammatti-ihmisten seurata poikien tilannetta ja sitä "oireilevatko" he jollain tavalla. Toistaiseksi esiin ei ole tullut kuin tyypilliset luonne-erot. Jerry on arka ja varautunut haaveilija, oli jo ennen Jannen kuolemaa, olen miettinyt kuitenkin onko itkuherkkyys lisääntynyt nyt. Huomionhaku ainakin on, Jerry "kostaa" helposti ikävän minulle. Jenni on hoitanut paljon poikia, kiitos siitä hänelle <3, ja aina kaikki on mennyt hyvin, kuitenkin minun tullessa paikalle alkaa Jerryn mielenosoitus ja huuto sekä kiukuttelu. Ehkä asia on niin että Jerry kaipaa minua nyt enemmän kun toista vanhempaa ei ole jäljellä ja nähdessään minut ikävä tulee kovana. Jaska on sitten aivan toista maata. Hän on selvinnyt asiasta ehkä hieman helpommalla. Johtuen varmastikkin iästä. Jaska ei muista niin paljon mitä Jerry. Jaska on kuin tulta ja tappuraa, aivan erilainen luonne kuin veljensä. Jaska on selviytyjä vahvasti, tosin me kaikki olemme koska olemme vielä tässä. Eniten olen Jaskan huomannut kaipaavan Jannea silloin kun hän tekee jotain kivaa jonkun miespuolisen kanssa. Usein olen yhdistänyt sen että Jaska touhuaa siskoni miehen Kallen kanssa jotakin, siihen että tulee kova ikävä jälkeenpäin. Kerran jopa sanoi että "kun Kalle on Eeron ja Niilon isi, ei minun.." kuitenkin on ihana seurata miten Jaska Kallen kanssa viihtyy ja nauttii miehen huomiosta. On ihana että on olemassa ihminen joka voi edes osalta korvata menetetyn isin. Iso kiitos siis kuuluu Jennin ja Kallen perheelle johon olemme aina tunteneet olevamme tervetulleita, ovathan he osa meidänkin perhettämme.

Eilen illalla Jerryn tuli yllättäen ikävä. Ehkä osasin odottaa sitä, niin paljon Jerry oli viimepäivinä isästään puhunut. Jerry katsoi telkkaria ja sieltä tuli Nicorette purkka mainos. Jerry oli ihan hiljaa ja sitten kysyi: "Muistatko kun iskä lupasi ostaa tota purkkaa, mikä lopettaa tupakanpolton, mutta ei ostanut.. Kuoliko isi sen takia?" Tämän jälkeen seurasi kova itku ja tarve syliin. Nämä tilanteet ovat sellaisia että äiti on sanaton, ei auta kun kertoa että ei isi sen takia kuollut, isi sairastui muuten. Tämän jälkeen seuraa vakuuttelut ettei Jerry sairastu ensi yönä samalla tavalla ja kuole, ja sitten istutaan vaan sylikkäin, niin kauan kuin on tarve. Nämä hetket ovat niitä jotka saavat minut yhä uudelleen itkemään, itkemään sitä miten epäreilu maailma on. En halua uskoa että pojilla ei ole isää, ja mietin miten minä pärjään. Tämä kaikki menee kuitenkin ohi ja minä tiedän ja me tiedämme että pärjäämme. Aurinko nousee taas seuraavana aamuna tai jos ei aurinko niin päivä valkenee. 

Jäljelle jääneen vanhemman osa on aika raskas. Pitää jaksaa oman surunsa ja ikävänsä kanssa alkaa rakentaa uudestaan elämää, jossa mielestäni olen aika hyvin onnistunutkin, koska olen hyvin iloinen , toiveikas ja onnellinen aika usein. Pitää kuitenkin kantaa sydämmessään surua pienistä lapsista jotka surevat. Se taakka tuplaa oman surun kun suree rakkaittensa takia. Moni on sanonut miten surettaa ja itkettää kun ajattelee minua ja poikia, varsinkin alkuaikoina.. Ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta ymmärtävätköhän ihmiset oikeasti asettua asemaani, tai niiden muiden saman kokeneiden asemaan. Moni suree ajatellen tyyliin "mitä jos sama tapahtuisi minulle miten minä selviäisin" .. se onkin täysin luonnollinen tapa ajatella asiaa, mutta se ei ole lähelläkään sitä miten perhe joka suree kuollutta isää, äitiä, aviopuolisoa, veljeä, siskoa.. ketätahansa läheistä, kokee asian. Vanhempi joutuu kantamaan oman surunsa ja huolen ja murheen siitä ettei voi auttaa lapsiaan, vaan heidänkin on käytävä sama läpi. Jokainen äiti haluaisi lapsilleen parasta ja elämää ilman murheita. Paljon voi tehdä sen eteen, mutta ei tässä asiassa, tällaiset asiat on jokaisen kohdattava aivan itse. Äitinä voin vaan pitää sylissä ja kertoa että aika auttaa. 

Onneksi pojat ovat kuitenkin pääsäänöisesti iloisia ja onnellisia pikku-ukkoja, ikävä tulee aaltoina ja aaltojen välit harvenevat kokoajan. Elämä kantaa myös pieniä miehiä. Jonnin ikävään palaan myöhemmin, se on hyvin erilaista, Jonnin iän takia. Onneksi minulla on lähellä ihmisiä joitten seurassa viihdyn, joille voin purkaa omaa oloani. Niin jaksan taas kantaa poikien murheet ja olla heille tukena kun he sitä tarvitsevat. Yksin en pärjäisi tässäkään asiassa. Minulla on todellakin ollut onnea kun näitä ihmisiä on, he saavat minut tuntemaan että elämä on elämisen arvoista ja tulevaisuudella on minulle annettavaa jos vaan itse osaan ottaa vastaan. Kukaan ei selviä tällaisista asioista yksin, ei edes vuosien päästä. Toivon että poikani selviävät tästä voittajina, isin paikka on aina sydämmessä, mutta toivon että ikävä helpottaa joskus, ja luottoa tulevaan löytyy. Teen parhaani, ja onneksi saan siinä apua, äidiltäni, siskoiltani ja kaikilta läheisiltäni. Tiedän että on olemassa yhteisö "leijonaemot" eiköhän meistä jokainen ole lapsilleen sellainen, toivon ainakin. 

Muistetaan taas välittää ja rakastaa ja kuunnella ystäviä ja läheisiä. Halauksia loppuviikkoon kaikille <3 !

Iltapäivälehdet hehkuttaa..

Eilinen meni hyvin, tänään olen ollut ärsyyntynyt. Ärsyyntyminen alkoi jo aamulla kun näin iltapäivälehtien lööpit jotka hehkuttivat miten julkkishenkilön vaimo oli pelastanut miehensä kuolemalta, kun mies oli saanut sydänkohtauksen. Olen vältellyt iltapäivälehtiä muutenkin Jannen kuoleman jälkeen. Inhoan sensaatiohakuisia lööppejä joitten takana kuitenkin on hyvin pieni juttu, ja useimmiten otsikko on irrotettu asiayhteydestä niin että koko idea muuttuu. Niin tälläkin kertaa. Ruokikselle mennessäni minun oli pakko ostaa lehti vain ja ainoastaan tämän uutisen takia. Siinä kerrottiin miten kohtaus oli alkanut tuntemuksilla johon vaimo oli soittanut sitten ambulanssin, varsinainen infarkti oli sitten tullut sairaalassa ja julkkiksemme oli päässyt pallolaajennukseen josta hän nettisivuillaan vitsailikin. Miten minusta tuntuu niin pahalta, miten olen niin herkkänahkainen?? Miksi heti ajattelin että mitä minä tein väärin kun en pystynyt pelastamaan ja auttamaan Jannea, miksi olin huonompi auttaja kuin kyseinen vaimo. Miksi en osannut ja pystynyt. Jutun luettuani tajusin tilanteen kokonaisuudessa olevan erilainen, mutta silti olo oli halju, on edelleen.. Äskettäin kun mietin asiaa alkoi itkettääkkin. Itkin sitä että yksi typerä lööppi on suistanut koko päiväohjelmani raiteiltaan ja nostanut ärsytyskynnykseni taas huippuun. En tahtoisi että tämä asia järkyttäisi minua näin, enkä sitä että moinen typerä lööppi vaikuttaa minuun näin kovin. Jokatapauksessa kyseisen lööpin takia olen tuntenut itseni aamusta asti epäonnistuneeksi. Minä en pystynyt pelastamaan Jannea, kukaan ei olisi pystynyt, mutta minä olin avainasemassa, soitin apua ja elvytin, mutta se ei riittänyt , lopulta päästin lähtemään ja hyvästelin rakkaani. Myös tässä julkkisperheessä tilanne voisi olla nyt todella dramaattisesti erilainen, siksi miehen vitsailut asiasta tekevät pahan mielen. Ymärtääköhän ihmiset jotka vuosien aikana saattavat saada useitakin infarkteja, että nämä "läheltä piti" tilanteista selviämiset ovat jokainen omia ihmeitään. Osaavatko arvostaa uutta mahdollisuutta? Harrastan itsekkin mustaa huumoria, mutta miksi tämän ihmisen twiittaukset ja naamakirja päivitykset saavat minut pahoittamaan mieleni. Ehkä sittenkin koen syyllisyyttä vielä kovasti siitä etten pystynyt auttamaan.

Sitten tulee kuvioon mukaan "kauhistelevat kanssaihmiset" ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen tänään kuullut ihmettelyjä.. "miten niin nuori" "se on kun ei pidetä itsestä huolta" , "kannattaisi huolehtia elämäntavoista" kaikki mahdolliset lausahdukset ja ilkeämieliset kauhistelut käytiin päivän aikana läpi.. Minua itketti, mutta hymyilin, teki mieli sanoa että myös 36 vuotias voi saada infarktin ja kuolla. Aina ei ole onnea matkassa. Eräs ihminen vertasi tilannetta hänen pahaan ihottumaansakin. Todellakin päivässä oli jaksamista. En kuitenkaan usko että kukaan huomasi ahdistukseni asiasta. Osasin olla sama hymyilevä ihminen kun aina ennenkin. Sisälläni kuitenkin myllersi ja taistelin jokaisen minuutin selvitäkseni voittajana työpäivästä. Selvisin, ja olen taas vahvempi. Mietin vaan kovasti miksi sitä pitää olla niin herkkä kaikelle, asioille joiden tietää olevan sensaatiohakuisia ja ikäviä. Miksi annan sellaisten kolauttaa omaa oloani. Miksi koen syyllisyyttä moisesta? Eniten olen jäänyt miettimään minkä takia ihmiset käyttävät energiaansa siihen että hakevat syyllisiä ja syytä kaikkeen.. Elämäntavoista, tottumuksista, kaikesta mahdollisesta. Koska ihmiset tajuavat että aina syytä ei ole, joskus vaan käy ikäviä asioita, joille ei voi tehdä mitään. Juorukellot aloittavat heti kun pienikin syy on. Otan asioita liian henkilökohtaisesti. Ei lausahdukset olleet tarkoitettu minulle, vaan ne olivat yleistä "löpinää" asiasta. Ihan turhaan niistä mieleni pahoitin , mutta silti pahoitin. Ihan kuin minua olisi arvosteltu, vaikka niin ei ollutkaan.

Mutta tästäkin selviän, ihan varmasti.. aion jutella aisasta läheisteni kanssa, ja ystävieni, ja sitten kaikki on taas paremmin. Lehdessä oli juttu myös toisen julkkiksen vauvan kuolemasta. Pieni tyttö kuoli loppuraskaudesta. Se ei kuitenkaan ollut niin kiinnostava uutinen , oli paljon pienempi juttu ja lööppi. Minua itketti sekin, ajattelin miltä tästä ihmisestä on mahtanut tuntua.. Mietin omaa elämääni. Mitä kaikkea minulle on tapahtunut, palasin kuitenkin myös tähän aamuun ennen kun olin lukenut lööppejä. Oloni oli iloinen ja heräsin hyvällä mielellä. Tällä hetkellä tuntuu että elämässäni on toivoa, eikä tällaiset pienet asiat muuta sitä tosiasiaa, että voin ihan hyvin. Lähinnä nämä vaan ärsyttävät koska annan niiden vaikuttaa elämääni. Ja minulla on kuitenkin ihminen jolle pystyin laittamaan viestin, miltä tuntuu, joku jota kiinnostaa.. Minä en ole yksin.

Olisi ihana jos ihmiset oppisivat kohtelemaan toisiaan hiukan lempeämmin ja paremmin. Ei arvosteltaisi niin kovin ja puhuttaisi pahaa. Välitettäisiin, rakastettaisiin, pidettäisiin hyvänä enemmän. Unohdettaisiin ilkeät ja ikävät asiat, ainakin hetkeksi. Mukavaa alkavaa viikkoa, välittäkää toisistanne!