Salivaatteet kuivaa narulla!

Olen ollut urhea nainen tänään.. Olen tehnyt Jannen muistolaakon valmiiksi, minulle ja pojille, sinne löysi tiensä myös meidän vihkiraamattu, jotakin Jannen lempivaatteita, hautajaiskortit., kirjoja, levyjä, Jannen tauluja, vaikka mitä.. Se on nyt valmis ja siinä ovat kaikki ne asiat jotka minua muistuttaa Jannesta, muistuttaa siitä millainen mies ja isä Janne oli, muutenkin kuin vaan että "paras mahdollinen" meille. Siinä on asioita ja esineitä joilla jokaisella on oma tarinansa, joista jokaisessa elää muisto Jannesta. Voin kertoa milloin se nimenomainen esine on saatu tai hankittu, koska isi piti tuota korua, passista voin näyttää että isi oikeasti oli, ihan elävä ihminen joskus, ei vaan muisto sydämmessä. Hänellä oli henkilötunnus, puhelinnumero, oma puhelin, kaiken sen voin näyttää pojilleni ja kertoa asioita isästänsä, minun rakkaimmasta, heidän rakkaimmastaan. Urakka oli sydäntärepivä ja ahdistava mutta se on nyt tehty, minä selvisin. Mitä sen on väliä että nyt itken täällä koneen takana ja mietin ja suren ja koen pakokauhua ja pelkoa, minä tein sen ja selvisin voittajana.

Toinen iso asia mitä tein.. Pesin viimein Jannen salivaatteet, ne ovat olleet koskematta Jannen kuolemasta asti, kassi on kerran siirretty suojaan ihmisiltä mutta sen jälkeen se on ollut koskematon. Niissä oli konkreettisesti se mitä Janne oli.. tänään otin vaatteet kassista, itkin kun laitoin koneen pyörimään, itkin kun kävin laukkua läpi, löysin kisaohjelmia, löysin suunnitelmia seuraaviin kisoihin, kaikki Jannen itsensä kirjoittamina, niin elävinä. Voi miten ylpeä olin Jannesta, sen lisäksi että Janne oli minulle hyvin rakas, olin myös ylpeä miehestäni, ja olen edelleen. Janne oli minulle koko maailma ja minä olin hänelle, sellaista saa kokea vaan harvoin. Kun ripustin salivaatteet narulle kuivumaan mietin että viimeisen kerran ripustan narulle jotakin Jannelle kuulunutta, nyt kaikki on pesty ja huomenna laitettu myös sivuun. Iso askel eteenpäin..

Olen miettinyt taas kerran paljon luopumista.. miten surutyö on sarja luopumisia toinen toisensa jälkeen.. Luopumista tutusta elämästä, mutta samalla luopumista myös konkreettisista asioista, luopumista toisen tavaroista, luopumista kaikesta. Kaikki muuttuu koko elämä, ympäristö muuttuu kaikki on toisin, silmänräpäyksessä elämä muuttuu ja saa uuden suunnan vaikka sitä ei haluaisikaan. Jossain kohtaa luopumisen lisäksi tulee jonkun uuden saaminen tilalle.. uusi ystävä, uusi koti, uusi elämä.. Kaikki ei ole eikä saakkaan olla vaan luopumista, jossain kohtaa asia nimeltä ELÄMÄ tulee taas jostakin nurkantakaa kuin varkain, siihen uskon ja luotan sen avulla jaksan. Elämä auttaa eteenpäin kun itse ei edes huomaa, aika parantaa, kyllä se siitä.. niin kaukaista vielä mutta lohdullista.

Tänä iltana, ensimmäisenä iltana keskenään poikien kanssa,, en ole yksin vaan pienet pojat ovat täällä, nukkuvat sängyissään, minulle ei tullut ketään illaksi kylään.. tänä iltana aion antaa surun ja kyynelten tulla, tänä iltana annan kivun musertaa alle, tänä iltana ajattelen Jannea, kaipaan ja itken, tänä iltana yksin, annan kaiken tulla ylitseni, tänä iltana olen päättänyt olla pelkäämättä sitä kipua ja pahaa oloa.. tänä iltana min olen vielä kerran rohkea tälle päivälle.

Suunnittelua

"Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" , niinhän se on, nyt on aika ajatella muuttolaatikoiden täyttämistä.. Tänään aion tehdä "Jannen laatikon" mihin kerään Jannen levyjä, tauluja, palkintoja, kaikkea konkreettista Jannesta, pojille katsottavaksi sitten joskus. Laatikon joka laitetaan vaatehuoneeseen, helposti saataville.. Aloitin jo ja sinne menivät adressit, lompakko, passi, työkortit.. vielä sinne menee paljon tavaraa, ja joka tavaran kohdalla sydämmeen sattuu ja ikävä kouraisee. Tämä on se asia minkä haluan tehdä aivan itse yksin, miettiä mitä haluan Jannesta jättää pojille muistoksi, missä konkretisoituu se millainen Janne oli, kuka isi oli. Se on koko pakkaamisen vaikein vaihe.. Sitten seuraa osa kaksi, Jannen vaatteet.. Siihen olen saanut jo apulaisen. Ninnun kanssa sovimme että maanantai-iltana tavalla tai toisella Jannen tavarat pakataan.. Osa laatikoihin säilytykseen, että ne voi laittaa pois kun sen aika on, vielä ei ole, mutta joskus.. Jokatapauksessa niitä ei kukaan tarvitse ne voi pakata jo nyt. Rikkinäiset vaatteet jätesäkkiin ja roskikseen.. En tiedä pystynkö itse tavarat pakkaamaan, siksi etukäteen sovittu on hyvä vaihtoehto, sovimme että se on tehtävä jos minä en tee sitä Ninnu tekee, huomenillalla olen käynyt läpi Jannen vaatteet ja henkilökohtaiset tavarat. Voi kun olisi jo se hetki että se olisi tehty.

Sen jälkeen kun "Tapaus Janne" on saatu laitettua laatikoihin , helpottuu pakkaaminen.. Arkisten tavaroiden pakkaaminen on helpompaa, ne olivat ennen Jannen kuolemaa käytössä, mutta ovat olleet sen jälkeenkin. Ne ei ehkä aiheuta itkua joka käänteessä..Tiedän että edessäni on elämäni vaikein pakkaussavotta, toisaalta toivon että se on myös viimeinen. Josko minun tuleva kotini olisi minun lopullinen kotini, ehkä en enää kerää tavaroita pahvilaatikkoon muuttaakseni taas jonnekkin, ehkä asun koko elämäni Raumalla, kauniissa kodissani, ehkä tämä on viimeinen pinnistys entistä elämää ja ehkä sitten aloitan päivä kerrallaan uuden elämän.

Janne tulee olemaan vahvasti elämässämme läsnä aina. Juhlien aikaan käyn läpi mitä tehtiin isin kanssa, kerron millainen isi oli, olen huomannut iltaisin sängyssä katselevani Jannen kuvaa, käyväni läpi kasvojen piirteet, korvien mallin, sormet jopa varpaat ja jalanpohjat, Jannella oli ihanat jalanpohjat <3 hassua millaisia asioita sitä miettii.. Kävin eilen yöllä mielessäni taas kerran läpi kaikki Jannen piirteet, mietin miltä hän tuoksui illalla vieressäni ja taas itkin.. Pelkään näyttää miten paha olla minulla on, en näytä sitä päivisin ihmisille, en edes läheisille, illalla ja yöllä käyn läpi kaipuutani ja ikävääni, juttelen Jannelle, kysyn miksi ja kukaan ei vastaa, odotan niitä hiljaisia hetkiä ja kuitenkin pelkään, pelkään sitä tunnetta mitä muistot nostavat pintaan, ja kuitenkin haluan muistaa. Voi miten ikävä minulla onkaan..

En haluaisi suunnitella taas seuraavaa tapausta.. Ensin suunnittelin hautajaiset, sitten pidin ne, sitten suunnittelin ja järjestelin asuntoasioita, sen jälkeen oli vuorossa työpaikan vaihtoasiat, eläkkeiden hakemiset, vakuutukset, perunkirjoitukset, kaikki mikä liittyy kuolemiseen, sitten selvisin vapusta ja Jannen synttäreistä, sen jälkeen oli vuorossa nämä Jaskan synttärit ja juhlien järjestely, nyt aloitan muuton järjestelyn. Olen aivan loppu, miksi ei vaan saa maata sängyssä ja surra ihan rauhassa, kamalasti järjestettävää, hoidettavaa huolehdittavaa.. KIITOS perheelleni.. Jennille, Marjalle, Riikalle ja äidille, mistään ei olisi tullut mitään jos te ette olisi organisoineet.. Kiitos ystävilleni. Tunnen pakokauhun nousevan kun ajattelen tulevaa viikkoa olen YKSIN miten siitä selviän?? On niin ikävä..

Synttäreitä ja ikävää!

Vielä ei ole 6.5.2012, mutta ihan kohta on.. Kuopuksemme Jaska täyttää aamulla kolme vuotta. Juuri hän syntyi ja nyt on jo "suuri pieni mies" tulta ja tappuraa, aivan ihana kolmevuotias. Olen miettinyt kovasti Jannea tänään ja sitä millaista oli silloin kun Jaska syntyi, millaista ensimmäisillä synttäreillä "Rosson-talossa" toisilla synttäreillä "Antinpuistossa" ja nyt kolmansilla synttäreillä "Latotiellä" ja ilman isää.. Miten vuodentakaisista "PuuhaPete"-juhlista on niin kuin puolivuosisataa olisi mennyt ja miten ne toisaalta taas olivat aivan juuri. Miten onnellisia me tietämättämme olimme silloin vuosi sitten, puolivuotta sitten, kolmekuukautta sitten, kaksikuukautta sitten.. mutta mitä tapahtui sen jälkeen, miksi maailma romahti, miksi isi lähti?

Huomaan että juhlat kuin juhlat saavat minut alakuloiseksi, pahalle mielelle, kaipaan Jannea ihan hirmuisen kovasti. Kaipasin Jannen omina syntymäpäivinä, mutta nyt tuntuu että kaipaan vielä enemmän, lapsemme syntymäpäivänä, meidän yhteisenä onnenpäivänä.. Olen katkera siitä että pojilla ei ole isää joka on läsnä elämässä, olen katkera että Janne ei saanut mahdollisuutta olla läsnä poikien elämässä, olen vihainen ja surullinen. Hän tuolla jossain ylhäällä on minulle selityksen velkaa, mitä järkeä tässä on ollut, miksi juuri meille?? Ei ole kauaa siitä kun juttelin Jannen kanssa ja Janne kertoi että "hänellä on tunne että meidän elämä on pikkuhiljaa kääntymässä parempaan, kaikkien ongelmien ja vaikeuksien jälkeen" meillä on ollut kovia aikoja, vaikeita aikoja, mutta rakkautta meiltä ei ole puuttunut, ja illalla on aina sylikkäin nukahdettu. Jokainen vanhempi haluaisi lapsensa syntymäpäivän iltana käpertyä sylikkäin ja jutella siitä miltä tuntui kun se pieni ihme syntyi, MIKSI minä en saa tai voi tehdä enää niin.

Erityisesti minua harmittaa se , miten ylpeä Janne olisi ollut Jaskasta, tottakai myös Jonnista ja Jerrystä, mutta nyt Jaskan syntymäpäivän aattona mietin enemmän Jannen ja kuopuksen suhdetta. Janne halusi aina että hänen pojastaan tai pojistaan tulee jotain samanlaista kun hänestä, pelataan kiekkoa, ajellaan mopoilla, Jaska on juuri sellainen Jaska olisi ollut sellainen lapsi josta Janne olisi saanut kaverin metsälle, hallille, mihintahansa.. Kun kolmevuotias poikani illalla kysyy "Kuka nyt on meidän isi..??" Ja jokailta joudun hänelle vastaamaan että teidän isi on teidän isi aina, ja joka ilta mietin miten mieletöntä tämä kaikki on.. Miten kauan lapseni miettii sitä kysymystä? Miten kauan minun pitää vastata siihen samaan kysymykseen?? Miten kauan se satuttaa joka kerta?? Koska meidän elämä voi alkaa uudestaam?? Montako syntymäpäivää vielä jotka ilon keskellä on ahdistavia?? Kuka osaa vastata, kuinka kauan äiti jaksaa??

Isi ja Jaska kesällä 2011 katselemassa tuttiritaria ja on kuuma.. voi miten kova ikävä <3

Koti on siellä missä sydän on!

Olen alkanut miettiä lähestyvää muuttoa, kauas, pois täältä Savosta, "kotiinpäin". Miten ristiriitaisia tunteita elämän muutos aiheuttaa. Sisälläni on iloa, saan lähelleni siskoni, äitini, Elina tätini, muun perheeni. Myös poikien serkut tulevat lähemmäs, niin minun puoleltani kuin moni serkku Jannenkin puolelta, voidaan tavata ja kahvitella, ilman mitään suurempia suunnitelmia. Mielessäni on kovasti liikkunut asia, KOTI, ja millainen merkitys sillä on.. Olen kotoisin Uudestakaupungista, Kalannin kylästä, mutta missä on koti.. Tällä hetkellä minun kotini on täällä Savossa, rakastan tätä seutua, näitä maisemia, ystäviäni, ja silti minun kotini on myös Raumalla, Satakunnassa, siellä on helpompi elää jo aivan käytännönsyistä, poikien kanssa toimiminen sosiaalinen verkko kaikki ovat siellä rannikolla, kyllä luulempa että olen menossa KOTIIN. Minä luulen että sanonta "Koti on siellä missä sydän on" pitää hyvin paikkansa, minun ei tarvitse olla vain Raumalainen, Savolainen, Turkulainen, tai muuten olla vaan jostakin konkreettisesta paikasta. Minun pysyvä kotini tulee olemaan Raumalla, kun lähdemme kotiin menemme Raumalle, mutta voin aivan yhtä hyvin tulla kotiin Varkauteen, Annen ja Samin luokse, Sanille, Jannen haudalle.. Varkauteen jää minulle hyvin tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, ja uskon että tulevaisuudessa kun heidän luokseen palaan, tunnen tulevani kotiin. Jotenkin olen alkanut käsitellä asioita eritavalla, erilaisesta perspektiivistä.. Loppujen lopuksi Marjan kanssa Jyväskylään ajaessamme, siskoni sanoi tosi hienosti, joka avasi minunkin silmäni.. Hän sanoi "Olen asunut tarpeeksi kauan, muualla kuin kotiseudullani huomatakseni miten pieni maa Suomi on" ja se on asian ytimessä ja naulan kantaan. Olen miettinyt tuota lausetta ja hakenut siitä lohdutusta. Ja sitä se on minulle antanut, Suomi on pieni maa ja todelliset ystävyyssuhteet säilyy.

Tällä hetkellä odotan kovasti muuttoa, haikeana mutta innokkaana.. Eniten odotan sitä kertaa kun ensimmäisen kerran soitan Jennille ja sanon, "voitko tulla kahville" ja hän voi.. ehkä ei sinäiltana mutta seuraavana.. Matkaan menee 10min entisen kuuden tunnin sijaan.. Voin tehdä Riikan kanssa bataattikeittoa, kutsua Marjaa kylään, kyläillä mammalla, soittaa Elinaa kanasalaatille ja viinille ja yökylään, tutustua uudestaan Lauran ja Jonskin kanssa muutenkin kun puhelimessa, voi minä odotan sitä niin kovasti.. Silti minulle jää kova ikävä, ihmisiä ja rakkaita täällä, ja minä tulen varmasti Varkaudessa käymään, ja te olette tervetulleita minun ja poikien luokse Raumalle, tulettehan? Muuttoni tapahtuu pian.. 1.6. olen töissä jo rannikon suunnalla, näemmehän Varkauden ystävien kanssa vielä sitä ennen??

Raumalaisille lukijoilleni haluan sanoa että tietyt ihmiset saavat varmasti olla seurassani enemmän kuin on edes tarpeen ;) ! Korvat höröllä kuuntelen milloin Jennillä ja Kallella on kivoja pipatsuja ja kutsun itseni kylään , ja ainahan voi seinäkalenteriakin vilkuilla. Jennin ja Kallen ystävät ovat kaikki hyvin avoimia ja ihania, ja tiedän että tunnen oloni vielä pitkään yksinäiseksi Raumalla, ilman omaa tukiverkostoa, henkilökohtaisia ihmisä, mutta sitä oloa helpottaa se että te olette aina ottaneet minut ja perheeni avosylin vastaan, koskaan en ole kokenut olevani ulkopuolinen. Kiitos sitä ja siihen luotan kovasti, ja odotan kesää.

ADHD

Tänään saimme Jonnille ihan aikuisten oikeasti diagnoosin. Lapsellani on ADHD, tai ehkä paremminkin ADD ilman H (hypoa) ja lääkitys aloitetaan tänän samaisena iltana. Toivottavasti siitä on apua hänelle yhtä paljon kun on apua minulle siitä että sain tietää että en ole epäonnistunut äitinä tai kasvatuksessani, vaan mikään ei olisi voinut muuttaa tilannetta nyt kun testit on tehty. Aion ajankanssa tutkia kyseistä "muotisairautta" ja tutustua sen erilaisiin ilmenemis muotoihin. Olen aina ollut sitä mieltä että näitä diagnooseja tehdään vähän liiankin helposti, mutta nyt ei niin ollut. Jonni oli pitkällä tutkimusjaksolla nuorisopsykiatrisella, jossa ensin hoidettiin kriisi isäpuolen rakkaan "melkein kuin isän" poismenosta, surutyö tosin jatkuu mutta shokkivaihe on ohi ja asiaa voidaan käsitellä. Sen jälkeen päästiin tutkimaan taustalla olevaa ongelmaa. Jolle löytyi selitys kaikissa testeissä, jopa aivosähkökäyrä tuki vahvasti ADHD diagnoosia, siinä ei ole mitään epäselvää, vaan tilanne on yksinkertainen. Lapseni on sairas ja hän saa apua ja mieleni on rauhoittunut sen suhteen. Paljon on edessä vielä mutta nyt Jonni ei ole vaan se huonosti käyttäytyvä poika luokassa, häntä voidaan hoitaa, hänellä on diagnoosi. Äitinä olen iloinen Jonnin puolesta, VIHDOINKIN joku kuunteli meitä ja auttoi, ja minussa ei olekkaan mitään vikaa.

Olen miettinyt tämän päivän aikana että Janne lupasi aina järjestää meidän asiat, tuli mitä tahansa ja ahdisti minua miten paljon tahansa, hän lupasi niin tehdä.. Hän tekee niin yhä edelleen, hän järjesti Jonninkin asian.. Ilman Jannen pois menoa , ei olisi siskoni Jenni ollut meillä ja nähnyt kohtausta, ilman Jenniä ei olisi soitettu apua, ilman apua, joka tässä tapauksessa oli poliisi Jonni ei olis päässyt tarvitsemaansa hoitoon.. Ehkä joskus mutta ei vielä.. Janne pärjäsi Jonnin raivarien kanssa, niin fyysisesti kuin psyykkisesti, me emme siskoni kanssa pärjänneet ja pienet pojat jäivät yksinään kun jouduimme Jonnia pitelemään pahan olon ja raivon aikana.. Nyt kuitenkin yhtäkkiä kaikki avautui, me saamme apua, siitä kiitän Jannea, Janne rakstaa meitä niin kovin että jopa kuolemansa jälkeen, tai ehkä sen avulla hän auttaa perhettään. Sellaista rakkautta ei moni perhe saa kokea. Eikä pidäkkään saada kokea, sitä että yksi perheenjäsenistä lähtee pois, mutta se että joku rakastaa perhettään niin kovasti että kirjaimellisesti auttaa heitä, jopa ajan ja rajan takaa.

Hetken aikaa minun oli helpompi olla, ja nytkin kun ajattelen Jonnia, onni ja ilo läikähtää rinnassani. Minun rakas esikoinen on vihdoin saanut apua ongelmaan ja vaivaan joka on kiusannut häntä neljävuotiaasta. Olisin toki toivonut että apu tulee aiemmin kun ongelma on niin selvä, mutta ehkä en osannut sitä yhtä määrätietoisesti hakea kuin olisi pitänyt, ja parasta tässä on että "parempi myöhään kun ei milloinkaan", minun rakas esikoiseni sai vihdoin sen avun mitä on pyytänyt ja mitä ollaan haettu, Sen suhteen suunta ei voi olla kuin ylöspäin <3 !
Jonni ja "serkkupoika" Jasper , ihania kumpikin <3

Isin haudalla!

Käytiin Jaskan ja Jerryn kanssa isin haudalla.. Pojat olivat piirtäneet kortin kumpikin. Jerryn kortissa oli isi-enkeli ja Jerry ja Jaskan kortissa oli saippuakuplia isille. Ihania kortteja.. sinne jätettiin, toivotaan että isi käy katsomassa. Käyhän isi, varmaan näki kun pojat niitä teki. Miten iloisia pojat ovat aina haudalla.. miten minun sydän meinaa rusentua kun näen pienet poikani juoksemassa "isin luokse" huikkaamassa "hei hei isi" kun lähdetään pois. Voi miten ihanaa on lapsen usko, miksi se on itselle niin vaikeaa, miksi tuntuu niin kamalan katkeralta ja surulliselta , miksi en minä huikkaa hei hei rakas, pian nähdään. Pienet poikani ovat niin urheita, niin reippaita, miksi äiti ei ole.. Äiti on väsynyt ja äitiä pelottaa.

Vein siskoni tänään Jyväskylään.. Kotiin ajoin kaksi ja puolituntia, koska oli pakko pysähtyä itkemään välillä. Itkin ikävääni, itkin menetettyä yhteistä elämää, itkin sitä että minä en pärjää.. en ole vieläkään oppinut pyörittämään arkea yksin, en osaa tehdä mitään yksin, minulla on kolme alaikäistä lasta ja minua pelottaa. En halunnut yksinhuoltajaksi, en halunnut äidiksi ja isäksi, miten ikinä pärjään. Sattuu ja ahdistaa..

Jonni kävi haudalla jo eilen.. Jonnia en niin paljon ole maininnut koska halusin jutella hänen itsensä kanssa asiasta ensin. 13 vuotiaalta on kysyttävä lupa, ettei puhu asioita salassa. Hän sanoi että hänestäkin saa puhua. Tämän lisäsin tähän siksi että olen maininnut pienet pojat useasti, joku saattaa ihmetellä miksi kolmannesta ollaan niin hiljaa. Jonni kaipaa Jannea samalla tavalla kuin minä. Kaipuu tulee kipuna, musertavana suruna ja itkuna. Äitinä olen voimaton, voin pitää vaan lastani sylissä ja silittää hiuksia, kättä ja jalkaa. Sanoa että kaikki on hyvin, uskotella itselleni ja lapselleni että selvitään, muuten huomisesta ei ole toivoakaan. Jonni kertoi että ikävöi Jannea, miettii usein miten ensikesänä piti ostaa yhdessä mopo ja laittaa kuntoon, miten piti touhuta miesten juttuja uudessa ihanassa kodissa.. Jonni kertoi että katsoo Jannen kuvaa ja itkee, Jonni kertoo että sisin puristuu.. Voi miten tiedän sen tunteen, enkä voi auttaa. Voimme auttaa vain toisiamme, olemalla yhdessä elämällä minuutti ja sekunti kerrallaan.. koittaen jotenkin selvitä.

Huomenna saattaa olla parempi päivä, tänään olen taas surun omana, toivon lapsilleni kaikkea parasta ja hyvää, toivon että onnistun edes hitusen siinä mihin on työhön on tarkoitettu kaksi vanhempaa. Toivon että onnistun olemaan äiti joka muistetaan lämmöstä , toivon että opin olemaan myös isä.. Tällä hetkellä pelottaa ja ahdistaa.. en tiedä miten selviän.

Keskipäivän kirkkauden
Hellin käsin vaikka sulkee
Rintaa vasten aina kulkee
Se läpi sormien

Juokset olohuoneeseen
Kannat suurta pahvimiekkaa
Jalanjälkes täynnä hiekkaa
Maton poikki oikaisten

Katson kuinka vaieten
Urheasti kivun nielet
Päättäväiset leukapielet
Värähtää, ja ihmeeseen

Herätät mut loistaen
Poikki aamun ensivalon
Alta puiden, taakse talon
Juoksi kettu poikineen

Tiellä vastaan tulee monta
Kiiltävää ja arvotonta
Kyyneleitä kertyy nippu
Find More lyrics at www.sweetslyrics.com
Niissäkin lie kultahippu

Hiipiessä pimeyden
Vain vähän ennen unta
Lisää hyppyrille lunta
Tahdot vauhdin takaisin

Uni saapuu pyyhkien
Vakaat mietteet kasvoiltasi
Toivon ettet vuorollasi
Havahtuisi aikaisin

Tiellä vastaan tulee monta
Hymyilevää armotonta
Kyyneleitä kertyy nippu
Niissäkin lie kultahippu

Tiellä vastaan tulee monta
Kiiltävää ja arvotonta
Kyyneleitä kertyy nippu
Niissäkin lie kultahippu
Juha Tapio Kultahippu

Hyvää syntymäpäivää rakkaani!

Tänään on sinun syntymäpäiväsi! Minua sattuu kovemmin kun pitkään aikaan. Tuntuu että ahdistus alkoi heti kun kello ensimmäisen kerran herätti, en jaksa enkä halua nousta, en halua tehdä mitään, haluaisin että on jo huominen tai ylihuominen. Ikävä on niin valtava. En kuvitellut vuosi sitten että tämä syntymäpäivä on tällainen.. juuri tänään en ilahdutakkaan sinua pienellä lahjalla, juuri tänään ei syödä yhdessä sinun ja poikien kanssa kakkua kun tulet töistä, juuri tänään on ensimmäinen kerta kun sinun syntymäpäiväsi "juhlitaan" ilman sinua. Tiedän että minun on kerättävä kaikki voimani että selviän, enkä tiedä miten kauan kestää että huomaan selvinneeni. Luulen että tulen inhoamaan vappua koko lopun elämääni. Voi olla että niin ei ole, mutta juuri nyt tuntuu että vappuun kulminoituu sinun elämäsi, on sinun syntymäpäiväsi, päivä jolloin sait tulla tähän maailmaan. Miksi vain vajaa 35 vuotta myöhemmin oli sinun aika lähteä, ja miksi et ottanut minua mukaan? Tahtoisin antaa sinulle syntymäpäivähalauksen, tahtoisin lähettää tekstiviestin töihin "Hyvää syntymäpäivää rakas!" mutta ei enää en voi sitä tehdä, voin ostaa kukkia ja mennä haudallesi, voin ajatella sinua, voin taas katsoa niitä kuvia jotka tekevät kipeää, voin yrittää selvitä voittajana tästä päivästä. Voin toivoa että juuri tänään olisin tarpeeksi vahva, että en musertuisi tämän ikävän ja surun alle, en saisi paniikkikohtausta, selviäisin. Olo on kuitenkin jo nyt niin ahdistunut että siihen tarvitaan paljon että selviän. Olen jo elänyt tunteja kerrallaan.. tänään on siirryttävä taas aikaan minuutti kerrallaan, enempään en pysty enkä voi ajatella. Tätäkö tämä elämä on nyt.. saan muutaman hyvän päivän joiden jälkeen tipahdetaan taas aallon pohjaan. Miksi minulle näin, minähän rakastin tavallista arkea, en odottanut suuria, vaan nautin kaikesta siitä mitä meillä oli, en kaivannut koskaan mitään enempää, en ollut mielestäni liian vaativa, miksi sinut vietiin pois miksi minä en saanut pitää sinua, miksi minä olen leskenä tämän ikäisenä, miksi minulla ei ollut oikeutta ihmiseen jota rakastin ja rakastan, miksi me emme saaneet enempää aikaa? Voisiko joku vastata?

Hyvää syntymäpäivää rakkaani, olet tänään mielessä vahvemmin kuin pitkään aikaan, haluaisin sinut lähelleni, en saa, mutta mielessäni olet joka ainoa minuutti. Olet niin rakas, voi miten inhoan sitä päätöstä että sinun aikasi oli lähteä, se ei ole oikein, minä olisin halunnut lähteä ensin, minä kaipaan ja ikävöin ja suren, tule takaisin, edes hetkeksi <3 RAKASTAN <3 !

Viimesyntymäpäivillä sait lahjakortin kalastustarvikeliikkeeseen.. en tiedä mitä olisin keksinyt tänävuonna.. Olisin halunnut keksiä mielummin lahjan.. en kukkia haudalle. IKÄVÄ <3