Miedän isi on kuollut

Ohi on onneksi.. kamalan pitkä päivä.. tuntuu että ei meinannut millään loppua.. itkua aamulla ja itkua illalla.. itkua kokoajan niin että nyt särkee päähän. Mutta olen selvinnyt ja menossa nukkumaan, olen voittajana tässäkin taistossa ja aivan varmasti paljon Jannen ansiosta. Minulle on tullut tavaksi pyytää Jannelta apua kun on oikein paha olla. Juttelen ja kerron miten pelkään, välillä ääneen, yleensä ajatuksissani, ja kerron miten tarvitsisin jonkun tukemaan, jonkun sopivan auttamaan.. Tein niin myös eilen, eikä mennyt puoltatuntia kun Jape laittoi viestin, ei siinä viestissä ollut mitään ihmeellistä, se oli vaan rohkaiseva ja ilahdutti kovasti. Samalla tavalla kun perunkirjoituspäivänä Jonski oli siinä sattumalta ja vielä kaksi kertaa juuri silloin kun eniten tukea tarvitsin. Nyt Japen viesti pelasti paljon , auttoi pahaan oloon.. Oli muitakin ihmisiä jotka muistivat, tai sanoivat jotain kaunista kun kerroin tilanteesta. Olen kovin kiitollinen ja voin vaan sanoa että ME selvisimme, en minä, vaan me.. Yksin en olisi selvinnyt taaskaan, ilman tukea ja turvaa ja ihmisiä jotka ajattelevat minua ja meitä, en vaan yksinkertaisesti pysyisi järjissäni, edes tämän vertaa kun nyt olen.

Palaan tuohon Jannelle jutteluun.. se on merkillistä.. Jokakerta kun olen ajatuksissani kertonut Jannelle asioita, pelkojani , pahaa mieltäni, on hyvin nopeasti sattunut jotakin sellaista joka saa mieleni paremmaksi. Jonski, Janne tiesi että Jonski on minulle rakas ja tärkeä ja kaikella sillä viisaudella jonka Jonski on saanut omien kokemustensa kautta, hän oli ehkä ainoa joka olisi voinut auttaa minua perunkirjoitus päivänä. Hänen halauksensa ja myötätunnon hyväksyin hän TIESI miltä minusta tuntui, sanat eivät tuntuneet pahalta. Myöskin illalla ennen perunkirjoitusta mietin että miten saan pojat siellä järjestykseen, juttelin Jannelle että voisiko hän "pitää pojille seuraa" ja seuraavaksi saan Jenniltä viestin jossa hän sanoo ottavansa pojat luokseen että voin mennä rauhassa, sattumaa, ehkä sinulle mutta ei minulle, sitten vielä tämä päivä ja eilinen ilta.. Ihmiset ottivat yhteyttä, laittoivat viestiä, mutta kun olo oli aivan hirveä Jape otti yhteyttä, Jannen paras ystävä, ihminen joka merkitsi Jannelle hirvittävän paljon, ja joka merkitsee minulle vähintäänkin yhtä paljon nyt kun Jannea ei ole, kukaan muu ei olisi voinut saada oloani niin hyväksi kuin hän, sen jälkeen oli taas siedettävää. Todellakin , elämä on sattumia täynnä.. mutta minä uskon että nämä sattumat ovat sellaisia mitkä Janne on saanut sattumaan, mitkä tapahtuu koska Janne näkee miten itken ja miten paha olo minulla on. Sinun rakas kanssakulkia ei tarvitse niihin uskoa, jokainen uskoo mihin haluaa, mutta minä uskon arkielämän pieniin ihmeisiin.

Kauppareissulla sattui sitten se ikävin asia, mitä vielä ei ole sattunut.. Jerry jutteli Jaskalle joka oli ostoskärryissä, että "isi näkee millainen on Rauman Prisma, isi on meidän sydämmessä mukana" joku keski-ikäinen mies kysäisi sitten pojilta että missäs teidän isi on , johon Jaska kovaa kirkkaalla lapsen äänellä " Isi on kuollut, isi on taivaassa" ja juuri tänä päivänä joka minulle oli muutenkin valtavan raskas.. En voinut itkulleni mitään, tilanne oli kurja, mies ei voinut katsoa minua päin eikä poikia.. kumpikin meistä olisi varmaan halunnut vajota maan alle jos olisi ollut mahdollisuus. Mutta nyt osaan varautua paremmin.. näin käy varmaan vielä uudestaankin. En halua hyssytellä poikiani missään asiasta, isistä saa puhua jos haluaa, tekee se epämukavan olon aikuisille tai ei. Pojilla on lupa puhua isistä.

Kuitenkin kaiken tämän keskellä rupesin ajattelemaan juhannusta, ja huomasin odottavani sitä. On mukava mennä mökille, meitä on tosi kiva porukka ja hieno remontoitu mökki, uskon että juhannus on mitä parhain satoi tai paistoi. Tiedän että yöllä saattaa tulla itku ja ikävä, ehkä kiukkukin, mutta tiedän että se saa tulla ja olen turvassa, sellaisten ihmisten seurassa jotka myös ikävöivät Jannea ja viime Juhannusta jolloin olimme samassa paikassa yhdessä. Itkettää jo nyt ajatella sitä, mutta odotan silti.. Haluan laulaa Rosvo Roopea rannassa nuotion ääressä ja nauttia merestä, mökistä, makkarasta, siideristä, rakkaistani, tästä tulee ihan hyvä juhannus tänäkin vuonna.

Kolme kuukautta sitten..

Se on sitten taas aivan nurkan takana.. kello on juuri nyt 00:45 kun kirjoitan tämän alkua.. kolmekuukautta sitten olit vielä elossa , tästä tasan kolmekuukautta taakseppäin tunsin vielä lämpösi ja läheisyytesi. Oli takana todella ihana ilta kaikilla, sinulla, minulla, pojilla, meillä, kaikki oli hyvin ja olo oli ihana. Minulla oli aivan kaikki, ja koko elämä edessä, sen ihmisen kanssa jota rakastan ja kunnioitan, sen joka oli minulle tarkoitettu. Kukapa meistä olisi silloin arvannut että menee vain viisi tuntia ja kymmenen minuuttia eteenpäin kun sinut on julistettu kuolleeksi. Tuntuu julmalta, pahalta, epäreilulta, ilkeältä.. jos tietäisin että se helpottaa kiroilisin nyt, tekisin mitä vaan, itkeä en haluaisi ja silti itken kokoajan. Aloitin tätä tekstiä monta kertaa ja aina pyyhin kaiken pois, aloitin uudestaan ja taas asiat menivät väärin. Yritin kirjoittaa toivosta ja tulevasta, en pystynyt, lueskelin kuukauden takaista kirjoitusta, ja pelästyin, se oli paljon toiveikkaampi mitä oloni on nyt. Onneksi päivissä on toivoa, tulevaisuudessa on toivoa, varmasti kaikki järjestyy, ihan varmasti, vakuuttelen itseäni, kun kukaan muukaan täällä ei ole vakuuttelemassa. Minun on pakko tehdä sitä jokapäivä, vakuutella ja uskotella itselleni, kaikki järjestyy, ihan varmasti. Tämä hetki on kuitenkin minulle, ja surulleni. Se menee taas kerran ohi, sitten helpottaa, mutta nyt sen on taas aika tulla. Se on päästettävä sisään, että sen voi sitten häätää ulos. Mutta sen voi häätää ulos olen sen nähnyt ja monesti kokenut, niin voi tehdä kun tarpeeksi yrittää. Silti on hyvä antaa surun välillä tulla , itkun puhdistaa mieli, ja ahdistuksen puristaa rintaa. Ne tulevat kuitenkin, ei voi estää, jos ne päästää sisään, antaa "kaataa maahan" ne voi sen jälkeen lakaista pihalle ja taas hymyillä.

Minulla on ihmisiä.. Ystäviä, perheeni, minulla on niin paljon tukiverkostoa että voin olla vain onnellinen siitä miten onnellisessa asemassa olen. Olen pärjännyt hienosti sanotaan, moni sanoo, minullekkin, ja se on totta, mutta olen miettinyt miten olisikaan käynyt jos olisin ollut aivan yksin, jos ei olisi perhettä, ei ystäviä, ei ketään, olisinko jaksanut ja selvinnyt? Tuskin olisin tässä nyt bloggaamassa, tuskin olisin näin pitkällä "uudessa elämässäni", surutyössä olisin varmaankin suht samoissa missä olen nytkin, koska se ottaa sen ajan mitä se ottaa riippumatta muusta. Jotenkin tuntuu että ollaan otettu aimo harppaus taaksepäin, mutta toisaalta, ihmiset saavat minut surunkin keskellä nauramaan hassuilla teoillaan, itkemään siitä että jostakin sanotusta tuli niin hyvä mieli.Vaikka olo siis on olevinaan kurjempi ja väsyneempi niin silti, nauran enemmän, olen iloisempi Salla kuin kuukausi sitten. Peitän suruni paremmin, ja sekään ei ole huono asia.. On huono peittää surua, tottakai mutta ei ole huono juttu että sen saa peitettyä sellaisilta ihmisiltä joille se ei kuulu ja joita ei se enää kiinnosta. Niille joita kiinnostaa ja joille se kuuluu ja jotka haluavat tietää, kerron pahasta olosta, itkusta ikävästä, ja se on hyvä niin, meille kaikille. Minä puhun kyllä ja kerron, en kaikille, vain muutamille, mutta asiat eivät jää sisälleni enää niin pahasti jumiin.Mielestäni kaikilla ei ole edes velvollisuutta olla kiinnostuneita minun surustani, eikä minulla ole velvollisuutta jakaa asiaa kaikkien kanssa. Olen koonnut sen tuiverkon ympärilleni minkä tarvitsen selvitäkseni, olen huomannut myös lisääväni siihen vieläkin ihmisiä, kaikki eivät ole niitä "alkuperäisiä" jotka olivat heti mukana. Ihmisiä on tullut lisää ja jäänyt pois.Kuitenkin minulla on vahva tukiverkko joka tekee minusta itsestänikin vahvemman. Aina on joku joka "ottaa kopin" kun itse on liian väsynyt jaksamaan.Kiitos heille siitä, MINUN ihmisilleni.

Nyt olen saanut oloni purettua, rintaa ei purista ja sydän ei ole pakahtua enää.. itken vielä tänään ja itken vielä huomenna, mutta itken itkuni ja jatkan taas kaikkien ystävieni,perheeni, tukiverkkoni avulla, minä jatkan, ja niin jatkavat kaikki muutkin. Maailma jatkaa kulkuaan, ja elämä jatkuu. Tänään on huono ilta, mutta huomenna on taas parempi. Kohtahan se on juhannuskin.. Elämä jatkuu!!

"Toivon sinulle, ystäväni,
että elää taas uskaltaisit,
että surujen suurten jälkeenkin
ilon siiville nousta saisit.

Toivon sinulle ystäväni,
ettet lakkaisi luottamasta,
vaikka vielä on aivan hämärää,
kevään pelto on roudassa vasta.

Toivon sinulle, ystäväni,
taivaan raikkaat ja lempeät tuulet,
että kaikkina elinpäivinä
levon löydät ja lohdun kuulet.

Toivon sinulle, ystäväni,
mitä kauneinta on elämässä,
että rakkaus puhdas, ikuinen,
sinut ympäröi juuri tässä."
- Anna-Mari Kaskinen-


Toivon sinulle ystäväni, kaikkea tätä ja toivon sitä itsellenikin. Pidetään huoli toisistamme <3

Jannen vanha huppari!

Mietin että kirjottaisin vielä tänään miten meidän ensimmäinen päivä on mennyt, mutta siitä ei hirveesti kirjotettavaa ole.. Se meni niinkuin moni muukin päivä. Oli ihan kivaa, aurinko paistoi, oltiin leikkipuistossa ja kahvilla ja syötiin jätskiä. Illalla oli leffan vuoro, ensin pienillä pojilla ja sitten oli minun ja Jonnin vuoro. Saatiin just leffa loppuun, oli ihan hyväkin, pelottava tosin. Ei siis mitenkään erikoinen päivä, hyvä kylläkin.

Itkin kuitenkin tänään aikapaljon, olen alkanut itkeskelemään  muutenkin melko paljon. En edes ehdi tajuta asiaa kun kyyneleet valuvat jo pitkin poskia. Itku tulee tyhjästä, laulusta, tuoksusta, tilanteesta, ikävästä ja ehkä kuten Sanin kanssa tänään juteltiin, puhtaasta väsymyksestä. En tunne itseäni väsyneeksi mutta minun on pakko olla, en nuku kuin muutaman tunnin yöllä, ja siitä alkaa kohta olla kolme kuukautta kun olin normaalissa unirytmissä. Tilanne korjaantuu aina hetkittäin, saattaa mennä yö, jopa kaksi hyvin ja sitten unettomuus taas iskee. Välillä uni ei tule , välillä taas herään aamulla kukonlaululta enkä saa uudestaan unta. Yleensä olen kuitenkin aamuisin niin väsynyt että en jaksaisi nousta sängystä kun pojat heräävät, ja ihmekkös tuo jos olen mennyt muutamaa tuntia aiemmin vasta nukkumaan. Olen jutellut kavereille että jossain kohtaa sen unen on pakko tulla.. Nyt alan itsekkin olla huolissani, koska se ei tule, ja pelottaa hiukan paljonko unettomuutta ihminen kestää. Näköjään aika paljon kun saa sen muutaman tunnin unen joka yö. Mietin kuitenkin olisiko tästä asiasta työterveydessä mainittava.. Jätän sen kuitenkin vielä mietintään josko uni hyvinkin palaisi..

Minulla on tullut kylmä.. jopa konkreettisesti kylmä ja paleltaa.. mutta sillätavalla sisältä vilu, se sellainen joka tuntuu luihin ja ytimiin eikä sula millään. Siihen ei auta edes kuuma suihku, vaikka siellä seisoisi tunnin, edelleen vaan paleltaa. Villasukat jalassa ja vaatetta monessa kerroksessa alkaa olla mun tavaramerkki iltaisin. Olen huomannut ilta toisensa jälkeen pukevani Jannen vanhan hupparin päälle.. sen suosikki hupparin.. välillä pidän myös työhupparia, mutta aina iltaisin minulla on päällä jotakin mikä oli Jannen. Tunnen oloni hyväksi Jannen liian isossa hupparissa. Minulle sanottiin että Jannen tavarat pitää hävittää, laittaa pois ja pakata muualle. Se olisi ollut iso virhe, minä tarvitsen ja haluan Jannen hupparin ja jos joku on sitä mieltä että se on takertumista menneeseen sen hänelle suon. Minun rakkaani kuoli pikkuista vajaa kolmekuukautta sitten ja minä saan pukeutua hänen huppariinsa vaikka vuoden jos haluan ja jos se saa oloni paremmaksi. Taas itkettää.. Miten ikävä voi olla näin kova, miten kovasti sitä on rakastanut, ja miten sen yli voi päästä??

Hirveästi asioita risteilee mielessäni, pelottaa tulevaisuus rahallisesti ja omien voimavarojeni takia, pelottaa että me emme selviä, vaikka minkälainen taistelija olisin, pelottaa että elän vielä 50 vuotta tai enemmän, ja joudun odottamaan niin kauan että näen taas Jannen, pääsen hänen kanssaan lepäämään. Tuntuu uskomattoman pitkältä ajalta.. Mutta kuolema ei pelota, eikä maailmanloppu, eikä mikään mikä ennen aiheutti epämukavaa oloa, se ei pelota, mutta pelkään hälytysajoneuvojen ääniä kun Jonni ei ole kotona, pelkään että pienet pojat jäävät auton alle pyöräillessään, pelkään että heille sattuu jotakin Jonnille, Jerrylle tai Jaskalle, sitä minä pelkään, pelkään että jollekin ystävistäni ja perheestäni sattuu jotain.. Pelkään että olen yksin lopullisesti ja loputtomasti, ennen kuin näen Jannea, minua pelottaa monet asiat ja uskallan myöntää sen. Minun elämä on kamalan hankalaa tällä hetkellä, on vaikea luottaa tulevaisuuteen niin kauan kun ei luota itseensä. Mutta jokupäivä tämäkin on turhaa, jokupäivä katson taakseni, mietin tätä iltaa ja huomaan, pelkäsin turhaan. Jokupäivä sireenit eivät saa ihoani kananlihalle ja jokupäivä olen rauhallinen ja rento. Ihan varmasti jokupäivä joskus.. Siihen asti olen pelokas ja teen töitä pelkojeni hälventämiseksi.

Hyvää yötä <3 kaikille kanssakulkijoille <3 muistakaa välittää ja rakastaa ja olla pelkäämättä <3

Päivän sana

Päivän sana

Et ollut toivottu vieras.
Pönkkäsin ovet kaikella minkä käsiini sain,
laudoitin ikkunat,
seisoin vartiossa
yöt ja päivät.
Silti tulit lupaa pyytämättä,
läpi ovien, lukkojen ja salpojen.
Et keskustellut kanssani,
et neuvotellut ehdoista.
Tulit ja veit minulta hänet
jota eniten rakastin.
Miten vihasinkaan sinua.
Mikään ei saanut minua hyväksymään tapahtunutta,
antamaan tekoasi anteeksi.

Kunnes eräänä aamuna
sanomalehden kulmassa
pieni Päivän sana.
"Kaikella on määräaikansa,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä
ja aika on kuolla
aika on istuttaa
ja aika repiä maasta"
Silloin tuo sana alkoi elää.
Ymmärsin että niin se on.
Sinun oli aika tulla,
ja viedä hänet
vaikka minä en ollutkaan siihen valmis.


Hyvää minun loppuelämän ensimmäistä päivää kaikille kanssakulkijoille <3 ! Muistakaa jokaisella on aikansa, käyttäkää tämä aika täällä huolella, rakastakaa, iloitkaa, olkaa onnellisia. Tästä alkaa uusi elämä, se jota en halunnut mutta joka minulle oli suunniteltu, halusin tai en. Janne sinulle sanon että rakastin, rakastan ja tulen aina rakastamaan ja muistamaan. Me näemme vielä <3

Perunkirjoitus

Tänään oli sitten se päivä, jota tajusin vasta alkuviikosta pelkääväni todella paljon.. Perunkirjoitus, se viimeinen virallinen osuus Jannen jälkeensä jättämistä tehtävistä. Sen jälkeen olisi oikeasti luovutettava ja alettava elämään uudestaan, leskenä, sen jälkeen Jannea ei enää virallisesti ole, vain muistoissa ja menneisyydestä löytää Jannen, tulevaisuudessa häntä ei ole. Sosiaaliturva tunnus lakkaa olemasta, jonkun vuoden päästä sama tunnus saattaa olla, ja varmaan onkin jollakin muulla, Jannea ei kertakaikkiaan ole ja minä olen virallisesti yksin. Pelottavaa, eikö??

Viimeyön tunteina, nukkumisaika 2h, mietin paljon Jannea, yritin jutella sosiaalisessa mediassa mukavia ystävien kanssa, ja heille iso kiitos , onnistuivat piristämäänkin, minua pelotti, itketti ja ahdisti. Minä en halua sanoa näitäkin hyvästejä, minä en halua antaa periksi, minä en halua uskoa että Janne on enää vain musto sydämmessä, mielessä, vaikka kuitenkin niin todellisena läsnä. En tiedä olenko maininnut että juttelen edelleen Jannen kanssa päivittäin, pyydän häneltä neuvoja ja ennen kaikkea apua jaksaa arjen keskellä, kerron lasten kuulumisia, kerron ikävästä. Minun on pakko jutella Jannelle, koska tulen muuten sekopäiseksi, sen pienen juttutuokion ajan minusta tuntuu aivan kuin Janne olisi läsnä. Voin vieläkin muistaa miltä Janne tuoksui, miltä hänen kätensä ja sormensa näyttivät, miltä tutui kun hän halasi ja piti siinä, juuri niin kauan kuin minä halusin. Minua pelottaa unohdanko, ja koska unohdan, en halua unohtaa mutta entä jos niin käy kuitenkin. En halua päästää irti, mutta elämää on jatkettava, tänään on ollut ahdistava päivä.

Vein pojat aamulla Jennille ja Kallelle (taas), kiitos heille jälleen kerran avusta.. Perunkirjoitus ja oman testamenttini teko kesti yli kaksi tuntia. Onneksi pienet pojat eivät olleet mukana, olisi ollut aivan mahdotonta. Haluamattani päässäni soi koko matkan raivostuttava kappale, vanha rallatus, ja sen rallatuksen yksi ainoa kohta " Ken lyötyä miestä näin lyö, on lapsilla nälkä jäivät pellolle työt, parhaani tahdoin, vaan minkäs mahdoin, mä pelkään ja kylmät on yöt.." todellakaan EI sopiva biisi vaan minkäs teet kun se soi niin se soi ja siltä minusta tuntuikin, tuntui kuin olisin ollut matkalla hirsipuuhun, tuntui että sydän pakahtuu ja ilma ei kulje. Lakitoimiston ovea avatessani tuntui että polvet ei kanna ja kyyneleet valuvat, ja kun Päivi seisoo edessäni kerään itseni, otan kasvoilleni hymyn, halaan ja rutistan, ja kerron että pärjään kyllä. Mitä helvettiä???? Jos Päivi olisi tiennyt minkä tunnemyrskyn olen juuri käynyt läpi ja kerrännyt voimieni rippeet (joita on muuten uskomattoman paljon) jotta pysyn edes jaloillani, "pärjään kyllä" kommentti olisi ollut aivan väärä. Mutta niin minä teen, itken, voin pahoin, jopa oksennan ja kasaan itseni sekunnin murto-osassa jos joudun kasvokkain muitten ihmisten kanssa. Taito laji se on sekin. Asia tuli kuitenkin hoidettua, se on pääasia, tein mitä minun täytyy tehdä, kukaan muukaan sitä ei olisi voinut tehdä, minun itse oli se hoidettava. Samalla tuli hoidettua testamentti, joka takaa pojille helpomman lapsuuden jos minä lähden ennen kuin lapset ovat täysi-ikäisiä. Toivottavasti en lähde, mutta nykyään on parempi varautua kaikkeen. Ennemmän kuin henkilö itse arvaakaan  auttoi Jonski, joka oli aamulla menossa töihin kun olin Päivin luokse matkalla, jutteli ja toivotti voimia, ja hänet minä näin ensimmäisenä kun tulen Päivin luota pois, taaskin sattumalta.. Suunniteltiin viikonloppua Jonskin ja Kallen luona, kun ensin juhannuksesta selvitään. Pyysin apua Jannelta, pyysin että tekisi jotain että minä seliväisin, Janne lähetti Jonskin <3 ja minä selvisin.

Tänään en ehkä ole parhaimmillani, huomenna on taas toisin. Pyydän anteeksi niiltä joilla tuo laulu nyt soi päässä jotka sen tunnistivat ja niille joilla se ei soi tuntemattomuuden takia " Yksi kaksi, sulle tuli faksi.." Olkaa hyvä, nyt teidänkin päässä soi joku kappale.

Oikein hyvää torstai-iltaa rakkaat, olipas auringon paistetta ja lämpöä tänään ulkona !

Aurinkoa, saunailtaa, jätskiä ja uintia!

Se on varmaankin ihan oikeasti kesä nyt.. Minä kävin eilen uimassa. Tämä on jo sen luokan ihme että pakko on tännekkin laittaa, en normaalisti ui ennen kun heinäkuun lopulla jos silloinkaan, mutta nyt olin reipas ja menin uimaan ja MEREEN jonka lämpötila oli 15,5 astetta uskomaton saavutus minulta :D luulin että uiminen on ohi minun kohdaltani kun tänne rannikolle tultiin, ihan hirmuinen vilukissa kun olen. Mutta ei, minusta on tullut suorastaan hurjimus ja menin uimaan.. enkä vaan kerran vaan kolmesti !!! Tänään käytiin sitten poikien kanssa samaisella rannalla. Nyt mua ei ois menreen saanut mikään mahti maailmassa.. Siihen sopivasti tuuli ja oli tosi kylmä. Muksutkin vaan kahlasivat, ja kitisivät viluaan, mutta onneksi aina maistuu jäätelö ja leikkipuistoilu, eli ei siis ihan huono reissu.

Minulle on iskemässä pieni ahdistuksen poikanen poikien kanssa. Olen aika väsynyt, ja tuntuu että pojat ovat kuin ihmisen mieli aina jos minä olen poissa, mutta minun tullessa paikalle alkaa huutaminen kiukkuaminen, itkeminen, mariseminen.. Kaikki mahdollinen.. Tänään meinasi kotiin tullessa jo ihan itkettää, kun ei ole ketään jolle sanoa sinun vuorosi, hoidatko sinä hetken.. Iskee se sama tunne että olen jumissa. Pojat ovat kaikki mitä minulla on ja rakastan heitä koko sydämmestäni, olen vaan alkanut pelkäämään että mitä jos käykin niin että minä en jaksa? Mitä pojille sitten tapahtuu ? Ja lähinnä puhun nyt pienistä pojista, Jerrystä ja Jaskasta, Jonnin kanssa on jo helpompi, ja voi jutella eritavalla. Jonnin kohdalla ADHD vähän aiheuttaa mutkia arkeen, mutta sitä en pitäisi ylitsepääsemättömänä ongelmana.. Suurin huoli minulla on se että en jaksa pienten poikien uhmien läpi, ja että minusta tulee sen takia väsynyt ja vihainen, en halua olla vihainen ja kärttyinen äiti. Kuitenkin kun nyt olemme olleet täällä Raumalla ja enemmän keskenään kuin koskaan Jannen kuoleman jälkeen, huomaan että alan väsyä, ja tunnen oloni ikäväksi. Onneksi on Jenni, joka on jo nyt pitänyt poikia enemmän kuin tarpeeksi kiitos hänelle ja Kallelle siitä <3 tuntuu että ei enää voi edes kysyä kohta, niin paljon he ovat puolestani tehneet. Onneksi Jenni on Jenni, valmis auttamaan melkein koska tahansa jos saa sen jotenkin vain järjestettyä, minua pelottaa arki yksinhuoltajana, ajatuskin saa kylmät väreet kulkemaan selässä.. En tiedä onko minusta siihen vaikka on pakko olla. Voi kun Janne osaisi jotenkin neuvoa nyt..

Aurinkoisista keleistä kuitenkin nautin nyt täysin rinnoin <3 ja aion nauttia koko kesästä.. oli miten oli ja tuli mitä tuli.. minä selviän, me selviämme, jotenkin ihan varmasti!

Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt..!

Uusi hyvä asia minkä olen täällä uudessa kodissa huomannut on se , että kotiintulo ei ahdista enää niin kovin. Ennen en edes tajunnut että se olisi ahdistanut, mutta täällä kun olen tullut kotiin se on "helpompaa" kuin aiemmin. Kiinnitin siihen huomiota hyvin pian muuton jälkeen, ehkä heti jo kun koti alkoi näyttää kodilta ja tuntuakkin siltä. Tänne on hyvä palata ja tämä on minun kotini. Ilman ikäviä muistoja ja tunnetta. Tuntui hirveältä jättää koti jonne Janne oli jäänyt viimeisen kerran, mutta sekin oli osa luopumista, nyt huomaan että tämä oli fiksu ja oikea valinta. Täällä minulla on mahdollisuus alkaa rakentaa elämääni kasaan. Elämän kasaan rakentaminen ei ehkä ole kuitenkaan mikään konkreettinen juttu, se tapahtuu pikkuhiljaa päivä kerrallaan. Se on niitä valintoja arjessa, ja ennen kaikkea se on asennetta elämään. Miten minä suhtaudun tulevaisuuteen.

Olen miettinyt muutenkin kysymystä elämän asenne todella paljon viimeisinä viikkoina. Huomannut itsessäni piirteitä joista en pidä ja asenteita joita pitäisi korjata. Välillä suru saa minut tilaan jossa kaikki tuntuu epäreilulta ja vaivun itsesääniin, EN TYKKÄÄ, itsesääli on kamalaa ja siihen en vaan halua vajota. Tiedän niin tapahtuvan vielä useasti, mutta yhtä hyvin tiedän mitä en halua tuntea ja pyrin siitä tilasta eroon. Minulla on opittavaa mutta niin on monella muullakin. Liian usein osoitetaan syyttävällä sormella jotakuta tai joitakin muita, sanotaan että "on minussakin vikaa, mutta..." mitä se hyödyttää, jos tietää että on vikaa korjaa se, älä oikeuta omaa huonoa käytöstäsi tai asennettasi sillä että jossain muussakin on vikaa. Silloin vasta pääsee eteenpäin kun tajuaa, että sormella osoittaminen muualle kuin omaan itseensä ei auta asian parantamiseen. Varmasti voi olla että toisissakin on vikaa, mutta se mille voi itse tehdä jotain on se oma asenne, omat valinnat, oma elämä, muuhun et voi vaikuttaa. Kun toimii niin huomaa että ne muutkin alkavat muuttua, tai sitten se oma positiivinen ja elämäniloinen asenne saa aikaan sen että ei haittaa miten ne muut käyttäytyy. Kaiken muutoksen alku on omassa itsessä, lukiessani omaa blogiani taakseppäin huomaan itse sen valtavan muutoksen mikä minun kohdallani on tapahtunut. Välillä teksi mieli poistaa joku kirjoitus , ihan hävettää, miten olen ollut sellainen, mutta saa se olla siellä, muistutuksena itselle ja muille, millaista se voi välillä olla ja mihin voi päästä. Varmasti saatte vielä lukea niitä itsesääli, blogeja, ei epäilystäkään, mutta siitä sitten aina noustaan. Ja pohjaltahan ei ollut suuntana kuin ylöspäin, ja minun jalkani eivät koske enää edes pohjaa, se on jo alapuolella, ei ehkä kaukana mutta kokoajan kauempana. Aloitetaanko asennemuutos tänään, sano peilille, minä olen huippu tyyppi itselleni, ja samalla toisille :D aurinkoa päivään!

Jukka Poika sen sanoi "Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt, älä antaudu angstin valtaan...!"