Elämää suurempi ikävä

Tänään ei ole todellakaan hyvä päivä.. Aurinko paistaa ja linnut laulaa, pitäisi nauttia keväästä ja lähestyvästä kesästä, ei vaan jaksa eikä pysty. Mieli on apea ja olo väsynyt. Yritän keskittyä kirjaan, ei auta, selaan puhelimeni kuvat, siellä sinä olet, yhtä elävänä kun muistoissani, mutta sinä et ole täällä. Et ota päikkäreitä sohvalla kun pojat nukkuu, et touhuile ulkona, et juo kahvia ja lue lehteä keittiössä. Kuvissa sinä olet, miksi et ole täällä?? Minun  on niin ikävä, haluan sinut tänne, viereen, lähelle, ihan lähelle, pitäisit minua sylissä, en halua sittenkään että tulee kevät tai kesä, en halua enää yhtään pisamaa kasvoilleni, sinä niistä aina huomauttelit ja samalla rakastit niitä, aina sanoit että "nyt vene vesille, äipällä on pisamat saapuneet", hassua miten moneen kertaan sen keväisin kuulin, ja ajattelin että joo joo vanha vitsi.. Voi miten kaipaan sitä, tulisit vielä sanomaan, tulisitko? Joka ainut pisama kasvoissani, joka ainut kahvikuppi aamulla muistuttaa sinusta, ja minuun sattuu. En osaa sittenkään vielä nauttia elämästä, haluan mutta en pysty. Puhelimeni on soinut tänään useita kertoja, en voi vastata, soittaja kysyy kuulumisia mitä minä vastaan.. En voi vastata mitä kuuluu, minulle ei kuulu enää mitään , minulla ei ole enää mitään. Olen vain väsynyt, haluaisin ja toivoisin että minun aikani alkaa olla lopussa, tiedän että se ei ole, tulee uusia ilon ja onnen päiviä, osaan nauttia, mutta en nyt, tämä hetki on sinulle, ja minulle ja meille, meidän ikävälle ja minun surulleni. Haluan vain itkeä olla yksin, haluaisin että sinä olisit täällä, ei yhtään ystävällistä sanaa minulle, ei yhtään "kyllä se siitä" olalle taputusta, olla yksin ja surra.

Voiko suruun hukkua, varmasti voi, ystäväni, älä anna minun hukkua, mutta anna minulle aikaa, minä suren nyt, suren vielä pitkään. Tarvitsen sinua enemmän kuin koskaan. Jos en vastaa, soita uudestaan, myöhemmin.. En voi enkä jaksa nyt, nyt on annettava ikävän tulla, itkeä itkuja ja odottaa tulevaa. Ikävä kasvaa sisälläni vuoriksi, meriksi ja joiksi, haluan päästä tästä pakoon mutten pysty, osaisitko sinä auttaa? Minulla on elämää suurempi ikävä, kuolemaa suurempi kaipaus, kumpa voisin koskettaa.. Minä rakastan sinua, katsoin hääkuvaamme ja kyyneleet valuivat, katson kuvaa sinusta sohvalla, miten voi vihata ja rakastaa valokuvia yhtäpaljon samaan aikaan.. Miten minä selviän, kun en edes halua selvitä??

Voisiko joku vaan viedä minut pois. Auttakaa minua, ikävä sattuu!

Rakastin ja rakastan aina, ei kunnes kuolema erottaa vaan aina <3

Pikkuisen paha olla..

Hyvää vapunpäivää kaikille kanssakulkijoille. Teitä on muuten valtavasti, musta on tosi kiva että ihmiset jaksaa lukea näitä tekstejä. Kuulin usealta taholta eilen illalla että "minäkin luen" kiitos teille kaikille että jaksatte kulkea tätä matkaa kanssani. Muistattehan myös että tämä on samalla "päiväkirjani" julkinen sellainen, ajatukset, tuntemukset olotilat on henkilökohtaisiani, en suodata niitä juurikaan kun kirjoitan vaan sillä hetkellä tunnen juuri niin, ketään en halua loukata ja jos tunnet olosi loukatuksi joistakin jutuista tai kommenteista, muista aina tulla sanomaan minulle suoraan, jutellaan asiasta. Aion jatkaa kirjoittamista samalla tavalla "tajunnanvirtana" juuri siltä miltä minusta tuntuu.

Nyt ei tunnu kovin kivalle.. Jannen syntymäpäivä on huomenna ja minulla on todella kova ikävä. Me emme juhlineet kovinkaan isosti aikuisten juhlapäiviä mutta oli meillä omat juttumme, joihin en ennen kiinnittänyt huomiota, mutta nyt kun ne puuttuvat kaipaan niitä. Juttelen Jannenlle joka ilta, mielessäni hiljaa pimeässä huoneessa, kyselen neuvoja ja pyydän olemaan luonani niin kauan että nukahdan. Minulle on tullut vaan sellainen hassu tapa, en kuitenkaan osaa olla juttelematta, itkemättä, kaipaamatta, joka ainoa päivä ja hetki. Mietin mitä Janne sanoisi, tekisi, miten pitäisi lähellä. Kaipaan jopa Jannen äksyjä päiviä, ja vapaapäivien aamuhetkiä rauhassa sängyssä lähekkäin lojuen.

Olin eilen kuskina, se oli oikeastaan hyvä idea. Aluksi ajattelin että en mene mihinkään, mutta päätin lähteä. Kuskasin ystäviäni, Jannen veljeä seurueineen, ja työkavereitani. Vietin illan työkaverini luona ja minulla oli ihan oikeasti kivaa. Tosin tuli syötyä liikaa ja tänään pitää lenkille suunnata. Mutta siis kannatti lähteä. Vähemmän mainittavaa oli että sain sakot 115€ 19km/h ylinopeutta, oma syy, en kiistä syyllinen :D! Silloinkin mietin miten Janne olisi asiasta muistutellut koko illan laskenut leikkiä ja "kiusannut" ja ikävöin sitäkin. Kun vein työkaverini baariin, alkoi ahdistus nousta "mitä minä täällä teen?" olin kuitenkin aika pitkään.. Yöllä kun ajoin kotiin tuli itku, lyhyt matka kesti varmaan puolituntia kun itketti niin, minulla on ikävä, niin kova ikävä enkä selviä tästä. Tuli kiire, haluaisin jo pois täältä, haluaisin muuttaa, haluaisin aloittaa uuden elämän.. Ja toisaalta taas en halua, en halua ajatella elämää ilman Jannea, haluan Jannen viereeni, en sydämmeeni, vaan kirjaimellisesti tähän, pitämään sylissä olemaan läsnä. Rakastan sinua Janne, tapahtui elämässä mitä tahansa, sinua olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Nyt ikävä on niin kova että tuntuu että selviäminen on vaikeaa, onneksi tiedän että on myös niitä hyviä päiviä, ja silloinkin rakastan.

Nauru kuplii :)

Oletteko koskaan miettineet miltä tuntuu kun alkaa naurattaa..?? Ennen en itse kiinnittänyt asiaan minkäänlaista huomiota, nauratti kun nauratti, välillä kyyneleetkin silmissä, mutta se oli ihan tavallista. Minä onnistun yleensä hyvin usein "mokaamaan" tekemään jotain ei niin fiksua, joka naurattaa jälkeenpäin, tosin joskus saattaa ihan itkettää kun kunnolla mokaa, mutta jossain kohtaa aina alkaa naurattaa.

Minua ei Jannen kuoleman jälkeen ole hirveesti naurattanut mikään, ei sillätavalla että saisin sydämmen pohjasta nauraa. Olen naureskellut hymähdellyt erilaisille jutuille mutta en oikeasti tuntenut sitä oloa kun nauru alkaa nousta ja purkautua. Tänään niin kävi, sattui ihan hassu juttu ja se ei oikeastaan ole oleellista mitä sattui, mutta nauru alkoi kuplia mahassa ja pakottautua ylöspäin, tunsin miten jokapaikassa tuntui hassulle ja oli pakko antaa naurun tulla, se tuntui hyvältä, ottaen huomioon että tilanne jossa nauru tuli oli todella koominen, täydellinen sattumien summa jonka aivoni yhdistelivät vielä koomisemmaksi kokonaisuudeksi, mutta minä nauroin, nauroin silloin ja nauroin kun katsoimme siskoni kanssa vanhan komedian, joka oli oikeastaan tosi hyvä. Annoin naurun tulla, ja oloni oli mukava. Tältä tuntuu siis kun on hetken hyvä olla. Ihan sama mistä kaikki johtui ja miten tähän lopputulokseen tultiin, nauroin vedet silmissä, en tiennyt edes itkenkö vai nauranko, pääasia että jokapuolella tuntui hyvältä. Vieläkin hymyilen ajatellessani koko tilannetta, ja luulempa että olen iloni ansainnut. Haluan ainakin uskoa niin. Ei tämä elämä ole niin paha paikka, jos kaiken keskellä löytyy hassuja juttuja jotka saavat nauramaan.

Oikeastaan olen onnellisessa asemassa. Minä osaan olla iloinen siitä että minua nauratti, minä tunsin kuin ensimmäistä kertaa miltä se tuntuu varpaista päälakeen ja taas takaisin. Osaan nauttia ilon ja naurun tunteesta ihan eritavalla kuin ennen, "perhosia vatsassa" voi tarkoittaa myös sitä tunnetta kun nauru etsii tietään ulos meistä. Ehkä kuitenkin olen positiivinen ihminen. Ehkä kuitenkin osaan etsiä asioista hyviäkin puolia. Minä todella tiedän kun matto vedetään jalkojen alta ja maa vajoaa, mutta nyt minä tiedän myös miltä ilo tuntuu, miltä tuntuu kun tulee joku aivan hirmu hassu juttu vaan mieleen. Hassu juttu joka ei kenestäkään muusta edes olisi hassu, mutta minusta oli, ja osaan nauttia siitä. En olisi halunnut luopua Jannesta, enkä luovukkaan koskaan, mutta Jannen kuolema opettaa minulle vähä vähältä miten nauttia elämästä, minä haluan nauttia siitä ajasta mikä minulle on annettu. Tiedän että tämäkin tunne on ohimenevä ja itku ja suru palaa, mutta nyt minä tiedän miltä nauru tuntuu. Miltä tuntuu kun on ihan hassua, eikä osaa pukea sitä sanoiksi. Tiedän miltä elämä tuntuu.

Rakastan sinua Janne, haluaisin sinut kotiin, mutta en saa, vaikka haluaisinkin, rakastan sinua siksi mikä olit ja olet sydämmessäni, rakastan sinua siksi millainen olit isänä ja olet edelleen, rakastan sinua että jopa kuolemasi jälkeen opetat minua nauttimaan, opetat minua olemaan iloinen pienistä asioista niiden suurien sijaan. Opetat minua elämään uudestaan, ehkä pikkuisen parempana ihmisenä, minulle on annettu vain tämä yksi elämä, yritän elää sen parhaani mukaan. Kaikella on tarkoituksensa, ehkä näissä pienissä ilon asioissa aukeaa jonkun suuremman tarkoitus, Rakastan sinua ja tulen aina rakastamaan. Nauttikaa elämästänne, tunnistakaa tunteenne, nauttikaa hyvistä hetkistä, auringonlaskuista ja nousuista, ystävistä ja kuplivasta naurusta. Olkaa kilttejä ja ystävällisiä toisillenne, hyväksykää läheisenne, ovat he millaisia tahansa. Olette rakkaita. Naurun ja ilon täyttämää kuplivaa vappua kaikille <3

Pitäisitkö hetken sylissä?

Kirjoitetaan nyt sitten kun asiaa tuntuu taas olevan mielenpäällä enemmän ja vähemmän.. Tännehän niitä on hyvä purkaa.

Tällä hetkellä ja lähes kokoajana minulla on ollut kova ikävä Jannen lähelle. Janne piti aina sylissä, halasi, ja oli lähellä. Se on jättänyt valtavan tyhjiön, ja varsinkin iltaisin ja öisin ikävä iskee aaltoina, ei ole ketään kuka halaisi keskellä yötä. istuisi sohvalla sylikkäin. Niinä kahtena kertana Jannen kuoleman jälkeen kun pääsin häntä näkemään, silittelin hiuksia ja juttelin niinkuin aina ennenkin. Siinähän hän oli, minun rakas Janneni. Se tuntui hyvältä, niin minä silittelin hänen hiuksiaan ja poskiaan vielä hänen eläessään. Aluksi pelkäsin että kavahdan sitä miten kylmä iho Jannella on, mutta ei se ollutkaan niin pelottavaa, koska Janne oli Janne, se sama rakas Janne. Näytti Jannelta, hiukset tuntuivat samalta, mutta sisin oli tyhjä.. Siinä oli Janne minulle ulkoisesti, mutta sisin oli jo tyhjä, Janne oli lähtenyt pois. Hän oli läsnä niissä tilanteissa mutta ei kuitenkaan siinä missä minä hänen ruumiinsa näin. Silti lohdun määrä oli valtava nähdä Janne, tuntea Janne ja nähdä miten hän oli saanut rauhan. Ei Jannella ole enää hätää, minulla on, meillä läheisillä on, eikä meilläkään hätä vaan ikävä. Minä kaipaan ihmisten läheisyyttä, voi kun voisin vaan olla ja joku pitäisi kiinni, antaisi itkeä tai nauraa tai olla hiljaa, pitäisi sylissä niin kauan että olo helpottuisi. Ajatuksena täysin käsittämätön, kukaan ei koskaan voi korvata Jannea, eikä pidäkkään, enkä halua, haluaisin kuitenkin että ihmiset uskaltaisivat tulla lähemmäs. Suomalaiseen tapaan kaikki pitävät tiettyä etäisyyttä toisiinsa, ja läheisyys tuntuu kiusalliselta, mutta pitääkö sen tuntua?? Onko ihmisiä jotka ovat valmiita kohtaamaan toisen surun konkreettisesti, ovat valmiita pitämään sylissä, kestämään surun ja pahanmielen, auttamaan kohti huomista?

Haluaisin että jokainen lukijoista muistaisi läheisiään, menisi halaamaan, lohduttaisi surevaa. Miettisi läheisyyttä, ja sen antamaa voimaa. Pitäisitkö juuri sinä hetken sylissä? Halaisitko sinä? Halatessanne läheisiänne, ystäviänne, lapsianne, rakkaintanne, muistakaa että se voi olla viimeinen kerta, halatkaa niinkuin se olisi <3. Auringonpaistetta sunnutaihinne !!

Ystävyydestä!

Puhuinkin jo muutama päivä sitten että ystäväni ansaitsisivat tulla kuulluiksi, ihan jo sen takia, että ilman heitä en olisi tässä ja nyt. Siskoni mainitsinkin jo aiemmin, ja vielä tulee ihmisiä joista haluan kertoa yhdessä ja erikseen, mutta tällä kertaa vähän yleisemmällä tasolla. Toivon että kukaan ei loukkaannu sanoistani, tai tunteistani, tai siitä jos joku jää nimeltä mainitsematta, kaikki te olette yhtä arvokkaita ja palaan varmasti teihinkin , jos en blogissani niin mielessäni yhä uudestaan, te itse tiedätte mitä olette minulle tehneet, ja tiedätte että olen kiitollinen jokaisesta pienestä asiasta minkä joku on jaksanut vuokseni tehdä, kun en itse ole jaksanut. Tulen tarvitsemaan teitä myös tulevaisuudessa, ehkä jo huomenna, ehkä vasta kuukausien päästä, mutta tarvitsen, toivon että jonakin päivänä on minun vuoroni auttaa teitä, jotta voin jotenkin antaa takaisin edes osan siitä korvaamattomasta avusta jonka teiltä olen saanut.

Ympärilleni on muodostunut hyvin tiivis ystäväpiiri. Nyt puhun siis vain ystävistäni, en esimerkiksi siskoistani jotka muodostavat toisen kehän ympärilleni. On ollut hyvin hyvin erikoista huomata eri ihmisten asennoituminen tämänkaltaiseen suruun. Toisten on hyvin vaikea kohdata minua, on yhä edelleen ja tapaamiset peruuntuvat tai niistä puhutaan yleisellä tasolla "pitäisi nähdä" . Tällaisessa elämäntilanteessa pallo jää sille toiselle osapuolelle.. Minulla ei ole voimia soitella ja sopia tapaamisia, vaihdella aikaa tai paikkaa, luokseni saa tulla kun olen kotona, ja viimeviikkoina täältä minut on löytänyt. Ei pidä käsittää väärin, en ole vihainen kenellekkään, jokainen toimii tavallaan, ja se on aivan oikein juuri hänelle, se on tapa millä hän käsittelee tai on käsittelemättä asiaa. Minulle sanottiin jo alkuun että on vain harva jotka todella tulevat ovat ja tekevät.. Se piti paikkansa. Tulevaisuudessa toivon että pystyn olemaan jollekulle nykyisistä ystävistäni tai ehkä jollekkin uudelle ihmiselle, se ihminen joka oikeasti tulee, tekee ja auttaa. Onneksi on niin että muutamakin riittää. Olen onnellisessa asemassa että minulla ei ole vain yksi tai kaksi tällaista ystävää vaan voin sanoa että niitä on muutamia. Harvalla on oikeasti. Kiitos teille ystäväni.

Nimeltä haluan ehdottomasti mainita Sanin <3, Ninnun <3 ja Annen <3 jotka ovat lähestulkoon päivittäin yhteyksissä. Omista töistään, lapsistaan ja aikatauluistaan huolimatta ovat tulleet, olleet ja tehneet. Iso kiitos teille nyt ja tulevaisuudessa <3! Nämä ihmiset ovat kukin tavallaan jaksaneet tsempata, luoda uskoa tulevaan, ja antaneet olla surunmurtama, juuri niinkuin olen itse tahtonut. He eivät ole pelänneet tulla ja nähdä miltä tuntuu kun suru ottaa vallan, vaan ovat järjestelleet asioita ja istuneet sohvalla kuuntelemassa tunti toisensa jälkeen tuntemuksiani ja olojani, olivat ne hyviä tai huonoja. He ovat nähneet sen Sallan jolla kaikki ei ole ihan niin hyvin mitä ehkä ulkoisesti kahvipöydän ääressä saattaa näyttää ja he ovat osanneet iloita minun ilostani kun asiat ovat olleet hienosti ja on ollut onnensirpaleita matkassa. Heille kuuluu niin paljon kiitosta että sitä en pysty kyllin edes antamaan varmaankaan koko elinikänäni. Sellaisia ihmisiä on harvassa ja heillä tulee olemaan erityinen paikka sydämmessäni aina kuljetti maailma minua minne tahansa. Kiitos, olette kaikki todella rakkaita <3

Ei pidä unohtaa että minulla on isojoukko myös muita ystäviä ja kavereita. Paljon ihmisiä jotka ovat jaksaneet kuunnella ja jutella, eivät vain nämä kolme. Kuitenkin nykyään sosiaalisen median aikana kun naamakirjasta pystyy hetkessä selvittämään mitä kuuluu ja kuka käskee, saattaa tulla väärinkäsityksiä. Miten monesti olen kuullut että "ihana kun sinulla on niin paljon ystäviä ympärilläsi" ! Usea varmaan ajattelee että ne ihmiset ovat konkreettisesti täällä minun luonani, se ei ole totta, ensimmäisen kahden viikon jälkeen meillä kotona ei hirveästi ole ihmisiä ollut, tai on ollut mutta ne ovat olleet aina ne tietyt samat ihmiset. Ja se varmaan on ihan hyvä niin, en varmasti isoja joukkoja olisi jaksanutkaan, en ehkä edes aluksi, silloin vaan kaikki oli shokkia enkä edes itse tiennyt mitä halusin, miten sen olisin sitten ystäville voinut kertoa ja sanoa. Taaskaan ei pidä ymmärtää väärin, jokainen tsemppaus myös naamakirjassa, tekstiviestein yms keinoin on hyvä asia ja saa minut hyvälle mielelle, kiitos ystävät että olette jaksaneet sitä tehdä. Sekin merkitsee paljon.

"Pyydä vaan apua" on kamalan vaikeaa... en osaa pyytää apua, joten sitä ei osata minulle tarjota, ja onneksi on kuitenkin olemassa ihmisiä jotka osaavat sitä tarjota vaikka en pyytäisi.. Ennen en olisi itsekkään osannut nyt osaan, ja toivottavasti voin todella jotakin joskus auttaa.

Yhtäkaikki, jokainen on minulle rakas ja tärkeä juuri sellaisena kuin on <3 jokainen elää ja kokee asiat juuri niin kun ne on itselle parhaaksi. Kiitos tukijoukoilleni, missä ikinä olettekin ja miten ikinä olette minua tukeneetkin, olkoon se vaikka se sydän naamakirjan sivuilla. Meillä on vain yksi elämä käytetään se hyvin <3 !

Hop Loppausta, pizzailua ja shoppailua

Kuullostaa normaalilta lapsiperheen lauantailta, eikö? Sitähän se onkin, ja voin jopa sanoa että oli oikein mukavaa. Monesti päivän aikana ajattelin Jannea, mitä hän olisi sanonut nyt, miten reagoinut tähän, mitä tehnyt tuossa kohtaa.. Kestin kuitenkin ne ajatukset ja ne tuntuivat ihan hyviltä, Janne oli siis mukana ajatuksissa ja mietteissä, Janne oli siis mukana. Hop Lopissa mietin usein muita perheitä katsellessani että meilläkin voisi olla noin, mutta se ei saanut minua kyyneliin, jos olo meni pahaksi hain kupin kahvia ja keskityin poikiin. Mietin myös yksinäisiä äitejä ja isiä siellä, miksi he ovat yksin, odottaako heitä kotona joku vai eikö odota, ja jos ei odota niin miksi ei odota. Paljon ehtii pohtia lyhyessä ajassa, mutta selvisin siitä, ilman kyyneleitä ja ahdistusta, se ei olekkaan vähän vaan paljon se. Mietin paljon ajaessani lausetta "Elämä kantaa" ja niin se taitaa kantaa. Pojilla oli kivaa, käytiin lasten shoppailu reissu lelukaupassa ja Prisman peliosastolla, syötiin Pizzabuffassa ja nautittiin lauantaista. Ei ollenkaan hullumpaa. Minulla oli Marja sisko mukanani, ja isona boonuksena kaikkeen sain hänet mukaan myös kotiin. Tuli vapun viettoon tänne Kuvansiin, ja ehkä ihan vaan minunkin seurakseni. Uskon että se helpotti kotiintuloa.

Tänään mielessäni on ollut paljon positiivisia ajatuksia. Sen kaiken ikävän ja surun keskellä on iloisia asioita. Olen iloinen alkavasta keväästä, ja odotan mökkeilyä uudella peruskorjatulla ja kuulopuheiden mukaan aivan ihanalla mökillä, minua odottaa uusi ihana koti, lisäksi minua odottaa suuri ja pelottava asia, uusi elämä josta en tiedä vielä mitään.. Elämä jota en itselleni halunnut, mutta joka minulle annettiin ja minun on sopeuduttava. Tällä hetkellä olen iloinen pienistä asioista, konkreettisista yksinkertaisista asioista. Ihana kirja minkä löysin eilen, mökki, koti.. olen saanut jopa uusia ystäviä, joista voin olla kiitollinen, ja vahojenkin joukosta on noussut todella vahvoja ystävyyssuhteita, joista saan olla onnellinen. Ehkä tällaisessa tilanteessa, kun rakkaimman kuolemasta on vain niin vähän aikaa pitää opetella nauttimaan niistä yksittäisistä asioista, olla ajattelematta liikaa suuria kokonaisuuksia joitten kautta saattaa ahdistus nousta pintaan, olla kiitollinen kaikesta mikä saa mielen hyväksi. Opetella pienin askelin nauttimaan uudestaan elämästä. Ikävä ja kaipaus on läsnä kokoajan, mutta sen keskellä on niitä onnensirpaleita joista aikanaan kasvaa se onnellisempi elämä.

Kiitän uusista ystävistäni, ajattelevista ihmisistä, vanhoista ystävistäni, kaikesta hyvästä tämän kaiken keskellä. Pihallani kukkii krookuksia <3

Hyvää matkaa on jo aika !

Huomenna aamulla klo 5:55 on kulunut tasan 40 päivää Jannen kuolemasta. Ortodoksit uskovat että ihminen jättää jäähyväisiä 40 päivää läheisilleen, ystävilleen ja tutuille paikoille, ennen kuin on lopullisesti poissa, tavoittamattomissa, kunnes tulee taas aika kohdata, ajan ja rajan tuolla puolen. Olen kovasti miettinyt nyt illan mittaan että miksi tämä päivä tuntui niin hyvältä, olen jutellut Jannelle paljon, miettinyt häntä hirmuisesti, ja tuntenut läheisyyttä jota en vähään aikaan ole tuntenut. Ihan kuin Janne voisi olla sängyssä nukkumassa jo kun menen sinne, ei tarvitsisikaan mennä yksin. Olo on ollut rauhallinen ja hyvä, lähes koko päivän. Vieläkään en itke, en ole itkenyt koko päivänä, se on valtava harppaus minulle. Varmasti vielä niitä itkettyjä päiviä ja öitä on edessä enemmän kun näitä hyviä, mutta ei juuri tänään. Janne rakas oletko sinä täällä vielä, auttaisitko minua selviämään??

Nämä ovat ikuisuus kysymyksiä, toinen uskoo johonkin, ei vaan tiedä mihin, toinen taas ei usko mihinkään, sekin suotakoon hänelle, kolmas on vahvasti jonkin uskonnon kannalla, neljäs taas sotkee kaikki keskenään.. Itselleni on tullut "oma" uskontoni sen jälkeen kun Janne lähti. Se ei ole vahvasti mitään kristinuskoa kuvaava usko, ei vahvasti luterilainen tai ortodoksi tai mikään muukaan kristillinen usko. Se on minun oma uskontoni, näin minä ajattelen asioista nyt ja näin tulen vastaisuudessakin ajattelemaan. Minä uskon enkeleihin, minulla on omani, hänellä on jopa nimi, siskoni löysi kuvailujeni perusteella oman enkelini, todella jopa nimeltä. Hän on ollut minulla lapsesta asti ja tulee olemaan kuolemaan asti. Olen tavannut hänet ja tuntenut hänet, olin jopa unohtanut hänet, kunnes tapasimme taas, Jannen kuoleman jälkeisenä lauantaiaamuna, ennen kun olin lähdössä katsomaan Jannea. Minä tiesin minulla ei ole hätää.. Sitä mitä on kuolemanjälkeen.. siitä minulla ei ole käsitystä, se on jotakin niin lämmintä kuin istuisi ikkunan ääressä ja aurinko paistaisi suoraan sydämmeen.. kaikissa kokemuksissani mitä olen eläessäni kokenut, on ollut hyvin voimakkaana tämä sama lämpö ja valo, myös kirkossa kuulemassa Jannen nimeä satuin istumaan paikalla johon aurinko paistoi lämpimästi ikkunasta kun nimi luettiin. Silti vaikka näitä kokemuksia on enemmän ja vähemmän en kuitenkaan usko, en kokoaikaa, en ehdoitta, toiset sanoo "uskon kun näen" minä ilmeisesti en usko vaikka näkisin. Haluan uskoa, ja haluan luottaa siihen että tapaamme taas kun aika on, samalla kuitenkin pelottaa että jos se ei olekkaan totta jos kaikki loppuu..

Enää minua ei pelota kuolema, näin että siinä ei ole mitään pelättävää. Kun aika on lähteä on sitä vastaan mahdoton pyristellä, silloin on lähdettävä. Mutta lähdettävä minne??? Ystäväpiirissäni on paljon ihmisiä jotka haluavat kommentoida tähän että ei mihinkään, maahan maatumaan ja elämä muilla jatkuu.. Minä en usko niin, uskon että on jotakin muuta, ei kaikki ole tässä. Ei kukaan voi todistaa että kuoleman jälkeen ei ole elämää, joten ei voida todistaa että sitä olisi. Minun on itseni ja lasteni vuoksi uskottava että on. Vielä joskus tapaan Jannen on aika milloin tahansa.

Näiden sanojen myötä toivotan hyvää yötä kanssakulkijoille ja rakkaimmalleni hyvää matkaa, toivottavasti olet vierelläni siihen asti että lähdet kokonaan ja osa sinusta siirtyy matkaamaan sydämmenii mukana, minne ikinä lähdenkään tai menenkään. Huomenna aamulla pääset sinne minne me kaikki vielä tulemme. Toivon että unissa olet läsnä ja voin vielä tämänkin jälkeen niissä päästä lähelle sinua. Seuraa elämäämme koko sen matkan ajan mitä minulla ja pojilla on ja ole vastassa kun aika on. Rakastan sinua niin että sattuu <3, tiedän että sinä et unohda, voit olla varma etten minäkään.