Kuullostaa normaalilta lapsiperheen lauantailta, eikö? Sitähän se onkin, ja voin jopa sanoa että oli oikein mukavaa. Monesti päivän aikana ajattelin Jannea, mitä hän olisi sanonut nyt, miten reagoinut tähän, mitä tehnyt tuossa kohtaa.. Kestin kuitenkin ne ajatukset ja ne tuntuivat ihan hyviltä, Janne oli siis mukana ajatuksissa ja mietteissä, Janne oli siis mukana. Hop Lopissa mietin usein muita perheitä katsellessani että meilläkin voisi olla noin, mutta se ei saanut minua kyyneliin, jos olo meni pahaksi hain kupin kahvia ja keskityin poikiin. Mietin myös yksinäisiä äitejä ja isiä siellä, miksi he ovat yksin, odottaako heitä kotona joku vai eikö odota, ja jos ei odota niin miksi ei odota. Paljon ehtii pohtia lyhyessä ajassa, mutta selvisin siitä, ilman kyyneleitä ja ahdistusta, se ei olekkaan vähän vaan paljon se. Mietin paljon ajaessani lausetta "Elämä kantaa" ja niin se taitaa kantaa. Pojilla oli kivaa, käytiin lasten shoppailu reissu lelukaupassa ja Prisman peliosastolla, syötiin Pizzabuffassa ja nautittiin lauantaista. Ei ollenkaan hullumpaa. Minulla oli Marja sisko mukanani, ja isona boonuksena kaikkeen sain hänet mukaan myös kotiin. Tuli vapun viettoon tänne Kuvansiin, ja ehkä ihan vaan minunkin seurakseni. Uskon että se helpotti kotiintuloa.
Tänään mielessäni on ollut paljon positiivisia ajatuksia. Sen kaiken ikävän ja surun keskellä on iloisia asioita. Olen iloinen alkavasta keväästä, ja odotan mökkeilyä uudella peruskorjatulla ja kuulopuheiden mukaan aivan ihanalla mökillä, minua odottaa uusi ihana koti, lisäksi minua odottaa suuri ja pelottava asia, uusi elämä josta en tiedä vielä mitään.. Elämä jota en itselleni halunnut, mutta joka minulle annettiin ja minun on sopeuduttava. Tällä hetkellä olen iloinen pienistä asioista, konkreettisista yksinkertaisista asioista. Ihana kirja minkä löysin eilen, mökki, koti.. olen saanut jopa uusia ystäviä, joista voin olla kiitollinen, ja vahojenkin joukosta on noussut todella vahvoja ystävyyssuhteita, joista saan olla onnellinen. Ehkä tällaisessa tilanteessa, kun rakkaimman kuolemasta on vain niin vähän aikaa pitää opetella nauttimaan niistä yksittäisistä asioista, olla ajattelematta liikaa suuria kokonaisuuksia joitten kautta saattaa ahdistus nousta pintaan, olla kiitollinen kaikesta mikä saa mielen hyväksi. Opetella pienin askelin nauttimaan uudestaan elämästä. Ikävä ja kaipaus on läsnä kokoajan, mutta sen keskellä on niitä onnensirpaleita joista aikanaan kasvaa se onnellisempi elämä.
Kiitän uusista ystävistäni, ajattelevista ihmisistä, vanhoista ystävistäni, kaikesta hyvästä tämän kaiken keskellä. Pihallani kukkii krookuksia <3
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
