"Enkeleitä äidille"

Miten sitä osaisi mennä nukkumaan.. parisänkyyn yksin.. keskellä ei osaa nukkua ollenkaan, heti kun Janne kuoli vaihdoin hänen paikalleen nukkumaan, ja siinä olen ja pysyn, se on MINUN paikkani siinä nukkui rakkaani ja koen pääseväni hänen lähelleen hänen paikallaan. Yöpöydällä on valokuva rakkaasta ja vieressä kynttilä, poltan sitä joka ilta ja juttelen Jannelle. Ihan kuten joka ilta pienten poikien kanssa jutellaan isille taivaassa. Poltetaan myös heidän kanssaan kynttilää, ja hiljennytään.. neljävuotias muistuttaa että pitää pyytää isiä lähettämään enkeleitä meille ja kaikille rakkaille, tänäiltana samainen neljävuotias rukoili "isi lähetä enkeleitä äidille, äiti itkee niin paljon, äitin on ikävä, lähetä vaikka itsesi niin äiti ei itke". Sitä äitikin toivoo "lähetä vaikka itsesi" se ei onnistu ja silti haluaisin sen olevan totta. Missäkohtaa kävi niin että neljävuotias alkoi huolehtia äidin itkemisestä, tai kaksivuotias silittää päätä ja sanoo "ei hättää, ei hättää isi on taivaassa" kun äiti ei vaan jaksa äiti vaan itkee. Minulle sanottiin että lapsen voi ja pitääkin antaa nähdä suru, mutta missä menee raja, milloin se on lapselle liikaa???  Neuvoja tulee ovista ja ikkunoista "sinä olet vahva, sinä jos joku selviät" "sinä jaksat lasten takia" "kyllä aika parantaa", tekisi mieli huutaa ja karjua että EI KIINNOSTA, kun on kaulaansa myöten suossa siellä on hitusen vaikea ajatella miten vahva on ja miten lasten takia jaksaa.. Kun ei jaksa niin ei jaksa..Tässäkohtaa kuvaan astuu sitten taas perhe ja ystävät, ennen kuin joku menee tekemään lastensuojelu ilmoitusta.. Perhe jaksaa ja ystävät jaksavat, silloin kun minä en jaksa.. pelkään vaan että miten kauan tätä jatkuu miten kauan tässä suossa on upottava ennen kuin huomaan että kappas minähän jaksan, minä haluan elää, en toivo illalla että seuraavana yönä olisi minun vuoroni ja pääsisin pois. Päiväthän meille kaikille on luetut , montako minulla on jäljellä.. Tässä hetkessä toivoo että toivottavasti ei paljon, koska kipu ja suru alkavat ottaa vallan koko olemuksesta, mutta niitä saattaa olla vielä monta monta monta.. Jokainen päivä on lahja, siitä pitäisi nauttia, pitäisi olla kiitollinen.. Valtavaa pahaa mieltä aiheuttaa että ei ole kiitollinen ja lahja on taakka.

Kävin äsken katsomassa nukkuvia poikia, onnellisia unessa tuhisijoita. Voi miten rakastankaan heitä.. Samalla taas tuska valtaa sydäntä, olen niin vihainen Jannelle, mikä ihme sai sinut lähtemään juuri kun meidän elämä oli aluillaan, miksi et jatkanut matkaa isänä ja aviomiehenä, miksi pojilla ei ole enää isää läsnä, miksi minulla ei ole enää aviomiestä? Juuri kun kaikki oli niin hyvin, kuten itse sanoit, "tulevaisuus tuntuu mukavalta, ja me selvitään, ihan kaikesta" ME selvitään, mitäs nyt kun MINÄ en yksin selviä, etkö sinä voisi kuunnella meitä ja tulla takaisin, kerro että kaikki olivat väärässä, et sinä kuollut, et sairastunut, et mennyt pois, tule vaan takaisin kotiin ja paikkaa meidän sydämmet , tulisitko rakas tulethan?