Huomenna aamulla klo 5:55 on kulunut tasan 40 päivää Jannen kuolemasta. Ortodoksit uskovat että ihminen jättää jäähyväisiä 40 päivää läheisilleen, ystävilleen ja tutuille paikoille, ennen kuin on lopullisesti poissa, tavoittamattomissa, kunnes tulee taas aika kohdata, ajan ja rajan tuolla puolen. Olen kovasti miettinyt nyt illan mittaan että miksi tämä päivä tuntui niin hyvältä, olen jutellut Jannelle paljon, miettinyt häntä hirmuisesti, ja tuntenut läheisyyttä jota en vähään aikaan ole tuntenut. Ihan kuin Janne voisi olla sängyssä nukkumassa jo kun menen sinne, ei tarvitsisikaan mennä yksin. Olo on ollut rauhallinen ja hyvä, lähes koko päivän. Vieläkään en itke, en ole itkenyt koko päivänä, se on valtava harppaus minulle. Varmasti vielä niitä itkettyjä päiviä ja öitä on edessä enemmän kun näitä hyviä, mutta ei juuri tänään. Janne rakas oletko sinä täällä vielä, auttaisitko minua selviämään??
Nämä ovat ikuisuus kysymyksiä, toinen uskoo johonkin, ei vaan tiedä mihin, toinen taas ei usko mihinkään, sekin suotakoon hänelle, kolmas on vahvasti jonkin uskonnon kannalla, neljäs taas sotkee kaikki keskenään.. Itselleni on tullut "oma" uskontoni sen jälkeen kun Janne lähti. Se ei ole vahvasti mitään kristinuskoa kuvaava usko, ei vahvasti luterilainen tai ortodoksi tai mikään muukaan kristillinen usko. Se on minun oma uskontoni, näin minä ajattelen asioista nyt ja näin tulen vastaisuudessakin ajattelemaan. Minä uskon enkeleihin, minulla on omani, hänellä on jopa nimi, siskoni löysi kuvailujeni perusteella oman enkelini, todella jopa nimeltä. Hän on ollut minulla lapsesta asti ja tulee olemaan kuolemaan asti. Olen tavannut hänet ja tuntenut hänet, olin jopa unohtanut hänet, kunnes tapasimme taas, Jannen kuoleman jälkeisenä lauantaiaamuna, ennen kun olin lähdössä katsomaan Jannea. Minä tiesin minulla ei ole hätää.. Sitä mitä on kuolemanjälkeen.. siitä minulla ei ole käsitystä, se on jotakin niin lämmintä kuin istuisi ikkunan ääressä ja aurinko paistaisi suoraan sydämmeen.. kaikissa kokemuksissani mitä olen eläessäni kokenut, on ollut hyvin voimakkaana tämä sama lämpö ja valo, myös kirkossa kuulemassa Jannen nimeä satuin istumaan paikalla johon aurinko paistoi lämpimästi ikkunasta kun nimi luettiin. Silti vaikka näitä kokemuksia on enemmän ja vähemmän en kuitenkaan usko, en kokoaikaa, en ehdoitta, toiset sanoo "uskon kun näen" minä ilmeisesti en usko vaikka näkisin. Haluan uskoa, ja haluan luottaa siihen että tapaamme taas kun aika on, samalla kuitenkin pelottaa että jos se ei olekkaan totta jos kaikki loppuu..
Enää minua ei pelota kuolema, näin että siinä ei ole mitään pelättävää. Kun aika on lähteä on sitä vastaan mahdoton pyristellä, silloin on lähdettävä. Mutta lähdettävä minne??? Ystäväpiirissäni on paljon ihmisiä jotka haluavat kommentoida tähän että ei mihinkään, maahan maatumaan ja elämä muilla jatkuu.. Minä en usko niin, uskon että on jotakin muuta, ei kaikki ole tässä. Ei kukaan voi todistaa että kuoleman jälkeen ei ole elämää, joten ei voida todistaa että sitä olisi. Minun on itseni ja lasteni vuoksi uskottava että on. Vielä joskus tapaan Jannen on aika milloin tahansa.
Näiden sanojen myötä toivotan hyvää yötä kanssakulkijoille ja rakkaimmalleni hyvää matkaa, toivottavasti olet vierelläni siihen asti että lähdet kokonaan ja osa sinusta siirtyy matkaamaan sydämmenii mukana, minne ikinä lähdenkään tai menenkään. Huomenna aamulla pääset sinne minne me kaikki vielä tulemme. Toivon että unissa olet läsnä ja voin vielä tämänkin jälkeen niissä päästä lähelle sinua. Seuraa elämäämme koko sen matkan ajan mitä minulla ja pojilla on ja ole vastassa kun aika on. Rakastan sinua niin että sattuu <3, tiedän että sinä et unohda, voit olla varma etten minäkään.
