Elämää kuoleman jälkeen..

Suuria aukkoja jättävä otsikko.. Puhutaan elämästä kuoleman jälkeen.. Perinteisesti se mielletään mahdollisesta elämästä joka kuolleella on jossain toisessa tilassa, ulottuvuudessa, taivaassa.. missä tahansa, onko sellaista vai eikö ole. Itse haluaisin kuitenkin kertoa nyt hiukan elämästä joka tänne jääneillä on kuoleman jälkeen. Jokainen kuolema koskettaa kaikkia jotka tunsivat kuolleen, toisia läheisimpiä enemmän, toisia vähemmän, mutta aina se koskettaa. Yritän nytkin käyttää sanaa vainaja, se ei vaan sovi suuhuni, eikä tekstiini, kuollut, poisnukkunut, ajan tuollepuolelle siirtynyt, joukostamme lähtenyt, Janne, isi, helpompia kaikki kuin sana vainaja. En varmastikkaan ikinä voi käyttää sitä sanaa, vainaja on joku vieras jossain patologin pöydällä tai ruumishuoneen kylmiössä. Ei minun rakas Janneni, ei ystäväni poika, ei kenenkään mummi tai ukki, vainaja on vaan joku jota ei oikeasti ole. Vainaja on minun korviini yhtä ruma sana kuin leskikin, sitä ei vaan käytetä, annetaan sen olla. Janne on Janne, ystäväni poikaa kutsutaan hänen omalla nimellään, mummit on mummeja ja mammat mammoja, sillä selvä.

Niin se elämä kuoleman jälkeen.. Ensin sitä ajattelee että sellasta ei ole, on vaan suru ja tuska ja ahdistus. Sitten nousee pelko tulevasta, "miten minä selviän" ja toiveet, kuoleman toiveet, "eihän minulla ole enää paljon jäljellä?", suru tulee myös lasten puolesta, "miten he kestävät, miten voin auttaa kun en itsekkään jaksa" tunteja ja taas tunteja itkua ja pahaa oloa. Ei voi syödä, eikä nukkua, ajatuksia siitä miten "elämä on ohi", jatkuvaa usvassa eloa, oman itsensä ulkopuolella, järjestää asioista joista ei ymmärrä eikä käsitä mitään, eikä haluakkaan, soittaa puheluita ja sopii laskuista, hodoista, lääkäriajoista, muistotilaisuuden tarjoiluista, valitsee arkkua, hautakiveä, kukkia, kaikki tämä heti rakkaan menetettyään. Uskoisin että näissä tilanteissa oman lapsen tai elämänkumppanin menetys eroaa suuresti esimerkiksi isovanhemman menetyksestä, pelkästään jo sen käsittämättömyyden "näin ei olisi kuulunut tapahtua" takia ja sen että tällaisissa tilanteissa jäljellejäänyt puoliso on hyvin yksin, päätösvalta on hänen, kuten myös lapsen menetettyään, vanhemmat ovat yhdessä yksin, päätösvalta on heillä. Vanhemman ihmisen kuoltua on usein olemassa perikunta, jo aikuiset lapset, ei tietenkään aina, mutta usein, on ihmisiä joiden kanssa sopia, järjestelyistä, ei ole niin yksin, toisaalta taas voi olla helpotus olla yksin, ei tarvitse sopia. Molempi parempi siis.. kuitenkin näitä tapahtumia ei varmaankaan hirveästi voi verrata. Niinkuin ei ihmisten menetyksiäkään. Jokainen kuolema on menetys, koska jokainen elämä oli arvokas. Minun suruni ei ole suurempi tai pienempi kuin jonkun toisen. Vanhojen ihmisten kuolema on helpompi hyväksyä, se ei kuitenkaan vähennä surua menetyksestä, ja ikävää kun se rakas mummi tai ukki on poissa. Tunne asioita ei voi eikä pidä vertailla, eikä ikinä vähätellä, kenenkään surua.

Sitten suru alkaa väistyä. Huomaa että on mennyt tunteja ilman itkua. Huomaa että paniikkikohtauksia ei ole tullut päiviin. Huomaa hymyilevänsä katsellessaan leikkiviä poikia tai kuullessaan siskon olevan matkalla luokse. Ei ehkä naura, eikä hymy ole sama mikä se oli ennen, mutta se palaa kasvoille, muuttuakseen siksi aidoksi onnen hymyksi, ilon hymyksi mikä se joskus oli, ei heti mutta myöhemmin. Pikkuhiljaa elämä alkaa taas vallata alaa, voi ajatella tulevaa varovaisesti, ilman jatkuvaa ahdistusta. Pelko on läsnä pitkään ja vielä puolenvuoden jälkeenkin pelko on hetkellisesti jos ei päivittäin niin viikottain ainakin läsnä, mutta ei kokoajan, se väistyy elämän tieltä, aina ei voi pelätä.

Jos mietin oloani nyt ja kuusikuukautta sitten en voi edes verrata niitä, ja miten paljon on mahtunut siihen väliin. Tunteita enemmän kuin koko elämän aikana. Surua ja tuskaa, ja iloa ja onnea, kaikkea mahdollista. Tärkeintä mielestäni on tuki. Juuri se on tärkeää mitä itse koet tarvitsevasi. Jokainen suree tavallaan. Minä tarvitsin vuoteelleni istumaan äidin tai siskon. Silittämään päästä ja kertomaan että "kyllä se on totta, ei en voi tuoda Jannea takaisin, mutta lupaan että kaikki järjestyy". Tarvitsin Jennin organisoimaan, "nämä sinun on hoidettava, sitten saat vaan olla, tässä tämänpäivän työt" tarvitsin Sania ja Ninnua leikkimään poikien kanssa, laittamaan ruokaa, istuttamaan paprikoita pojille, olemaan läsnä ja kuuntelemaan, ja tarvitsin Samia, luvalla olen saanut nimen laittaa "salarakas" kuullostaa aika hölmöltä ottaen huomioon nykyisen tilanteen. Tarvitsin Samia ulkopuoliseksi tueksi, siksi ihmiseksi joka ei koskaan tuntenutkaan Jannea, tunsi vain minut, sellaisena millainen minusta oli tullut Jannen kuoleman jälkeen.. Tarvitsin tunteja ja taas tunteja keskustelua elämästä, kuolemasta, epäreiluudesta, pahastamielestä, kaikesta.. tarvitsin jonkun joka realistisesti kertoo miltä kaikki kuullostaa ja mitä hän tekisi. Se mihin nämä kaikki keskustelut johti, oli meille kummallekkin varmasti aika iso yllätys, mutta niin siinä kävi, ja nyt sitten minulla on vierelläni ihminen joka tietää kipeimmät salaisuuteni, tietää mitä elämästä ajattelen, tietää paljon enemmän mitä nämä blogit avaavat minua ihmisenä, ja on silti siinä ja haluaa olla. Ei enää niinkään ulkopuolisena tukena, vaan ehkä juuri lähimpänä tukena, on ihminen jolle kerron ensimmäisenä, kun olo ei olekkaan kovin hyvä. Jokin toi meidät yhteen, sattuma, kohtalo tai mikä tahansa sitten olikin, se oli hyvä asia, jos löytää jonkun joka ajattelee lähes kaikesta samalla tavalla, voi olla pelkästään onnellinen ja kiitollinen. Jokaista varten on joku joka tekee elämästä helpompaa.. Minulle se joku on siis Sami, Jannea ei enää ole, mutta silti minulle annetaan uusi mahdollisuus onneen. Olen kiitollinen <3. Kaikki eivät löydä onnea elämänsä aikana ikinä, minulle annetaan mahdollisuus toistamiseen. Jotakin olen elämässäni siis oikeinkin tehnyt.

Siskoni Jenni sanoi minulle jokuaika sitten kun oli keskustelua siitä mitä voi tehdä ja koska voi tehdä, että "hän on nähnyt kun kokoan elämäni kasaan, taas kerran, ja opettelen kaiken alusta. Ja miten hän on nähnyt hymyn palaavan kasvoilleni, eikä vaan kasvoilleni vaan silmiin asti, ja että jos joku saa sen aikaan se ei voi olla väärin." Jenni on kuitenkin nähnyt minut sellaisena, jonka silmistä hymy oli kadonnut ja ehkä me kaikki luulimme että se on kadonnut iäksi. "silmät on sielun peili" TOTTA, suulla voi hymyillä mutta silmiin asti tunnetta ei saa jos se ei oikeasti ole olemassa. Surun ja ilon voi nähdä vilkaisemalla ihmisen silmiin. Ne kertovat koko totuuden ja hyvin nopeasti vielä,

Kuoleman jälkeinen elämä on siis hyvin tunnepitoista ja raastavaa ja ahdistavaa, mutta siihenkin saa taas onnea ja iloa jos sen antaa tulla. Voin puhua vaan omasta puolestani, Jannen perheen ja ystävien tunteita en tiedä, Jennin tunteet voin arvata, hänen mista teksteistään, mutta kaikkea en siitäkään tiedä. Hyvin henkilökohtaisia asioita. Kuitenkin voin kertoa että elämää kuoleman jälkeen on olemassa, myös minulle ja kaikille meistä. Ihminen on seliytyjä, minä olen, sinä olet, me kaikki olemme. Minulla on siis lähimmät ystäväni, minulla on perheeni, ja minulla on Sami, minä selviän ja minulla on elämä. Ikävä jää ja muistot jää, mutta elämä voittaa aina. Nauttikaa elämästänne, antakaa ikävän ja surun tulla mutta antakaa myös onnen ja ilon palata elämäänne. Älkää katkeroituko, muistelkaa onnellisia asioita, halatkaa ja pitäkää toisianne kädestä. Jos ei yksin jaksa, muistakaa pyytää apua. Halauksia kaikkien elämään <3 !