Haluatko kurkata minun arkeeni ?

Nyt on pakko kirjoittaa.. Tänään se iski, ahdistus. Olen pitkän aikaa ihmetellyt kovin kipeää mahaa, joka aika-ajoin vaivaa paljonkin ja sitten taas ei ollenkaan. Olen miettinyt söinkö jotain väärää, mistä moinen mahakipu tuli.. Tajusin töistä kotiin ajaessani että olen ihan loppu, en tiedä henkisesti vai fyysisesti enemmän, kumpaakin varmaan. On ollut paljon kaikkea muutakin, ei pelkästään Jannen kuolemaan liittyen, vaan kaikenlaista. Tänään tajusin että, vaikka olen kokoajan toitottanut miten hyvin olen selvinnyt ja että kaikki on OK, en ehkä olekkaan antanut pahalleololle valtaa vaan yksinkertaisesti sulkenut sen pois ja suorittanut päivä toisensa jälkeen eteenpäin. Hukuttanut pahanmielen arkiaskareisiin ja työhön. Kuunnellut paljon neuvoja miten jatkaa tästä ja valituksia kun ihmiset ovat tyytymättömiä omaan elämäänsä. Tänään en enää jaksanut, tänään tajusin että liika on liikaa. Olen ollut niin reipas että ihmiset eivät ymmärrä millaista minun arkeni on. Se normaali perusarki, joka meille kaikille on tuttua. Minun mahani reagoi aina kun asiat kerääntyy ja olen stressaantunut, en vaan tajunnut sitä koska olin piilottanut sen jopa itseltäni. Ihmetellyt ajottaisia itkuja jotka tulivat ei mistään ja selitellyt niitä ikävällä vaikka en ole juuri sillä hetkellä ikävää tuntenutkaan. Olen vaan väsynyt , henkisesti todella loppu.

Jaoin esikoiseni lääkkeet dosettiin juuri äsken ja minua itketti.. Kohta 14 vuotias poika ja niin paljon lääkkeitä. Kaikki sanovat että "onneksi Jonnin kumpaakin sairautta voi hoitaa" totta.. mutta äitinä olen huolissani.. ehkä surullinenkin.. Jonni ei aja ikinä rekka- tai kuorma-autokorttia, ei kovin iso juttu tiedän, eikä Jonnista tule lentokapteenia, bussikuskia tai astronauttia.. Pikku juttuja, tuskin olisi tullut muutenkaan, mutta äiti haluaisi että lapsella on mahdollisuus kaikkeen, ihan mihin vaan, vaikka sitten siihen matkaan kuuhun. Lisäksi äitinä olen huolissani, mitä jos kohtaus kuitenkin tulee, ja minä olen jossain poissa, mitä jos ambulanssista taas soitetaan, pelkään edelleen ambulansseja, en halua nähdä niitä, ja joka kerta kun hälytysajossa oleva ambulanssi menee ohi rukoilen hiljaa nopeasti että kyseessä ei olisi kukaan läheisistäni, sekä toivon että kyydissä oleva selviää. Pyydän hänelle onnea ja enkeleitä matkaan. Hiljaa mielessäni ihan joka kerta. Olen surullinen Jonnin puolesta, hänen elämäänsä on mahtunut enemmän kuin on reilua koko ihmisiässä ja hän todellakin on vasta neljäntoista. Ihana Jonni, minun rakas esikoiseni <3 !

Minulla on töitä tällä hetkellä useassa paikassa. Useimmiten Eurassa tai Raumalla, nyt myös Laitilassa. Hirmu mukavaa, oikeasti, ja työ on vaihtelevaa ja monipuolista. Pidän siitä todella kovasti. Työviikkoni ovat normaali tunnit pääsääntöisesti ja viitenä päivänä viikossa. Sekin on hienoa, koska raha on tällä hetkellä se joka ratkaisee todella paljon. Ja liikaa sitä ei todellakaan ole.Silti kaiken kanssa oppii elämään.. saan rahani riittämään, vaikka ylimääräistä ei jääkkään. Töissä on siis käytävä rahan ja paljolti oman mielenterveydenkin takia. En jaksaisi muuten arkea kotona. Siinä on kuitenkin sitten se varjopuoli. Pienten poikien hoitopäivät.. tänään pojat olivat 7:15-1745 huomenna sama juttu.. ja tuon koko väliajan olen töissä tai matkalla sinne tai sieltä pois. Pojat eivät ole yhtään "ylimääräistä" hoidossa siitä syystä että hoitopäivät venyvät muutenkin pitkiksi. Yhteinen aika meillä jää vähiin, onneksi on sunnuntai joka on varmasti jokaisella meistä vapaa. Silloin voi hengähtää. Joustan töissä mielelläni, mutta kuusipäiväistä viikkoa en voi tehdä tai ympäripyöreitä päiviä, en edes satunnaisesti, koska pojilla ei ole muita hakijoita tai vaikka olisikin, pojat tarvitsevat äitiään. Minulla on oltava jossain kohtaa aikaa myös pojille. Yritän sitä järjestää ja johonkin sitä saankin järkkäiltyä, en niin paljon että se olisi tarpeeksi mutta jonkinverran kuitenkin. Lisäksi Jonni on isona apuna, Jonni leikkii paljon poikien kanssa, on ulkona ja auttaa rakentamaan hiekkalinnoja, auttaa samalla minua ja pojat saavat perheenjäseneltään aikaa. Ihana Jonni taas <3 !

Olen pahoittanut mieleni myös useammankin kerran viimeaikoina. Moni ystäväni haluaisi että tulisin käymään, järjestäisin vapaata ja menisin. Ei ole helppoa reissata kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa , vaikka kolmas olisikin helppo jo iso lapsi. Istuttaa lapsia perjantaina töitten jälkeen autoon ja ajaa ympäri suomea viikonloppuna, ja kyläillä. Maanantaina on sitten levänneenä palattava töihin ja jatkaa sitä samaa rumbaa ja arjen pyörittämistä yksin. Rakkaat ystävät mielelläni minä tulisin, se ei vaan ole kovinkaan helppoa. Meidän elämä ja arki on raskasta , täyttyy tarha- ja työpäivistä, kukaan muu ei vie poikia hoitoon tai hae heitä sieltä kuin minä, kukaan ei laita iltapalaa, päivällistä, lounasta, aamupalaa kuin minä, kukaan muu ei siivoa, ei ole ketään katsomaan lapsia kun teen kaikki nämä asiat, ja pesen pyykit, kaikki arjen askareet.. Tästä voitte varmaan päätellä että meillä katsotaan paljon filmejä, ja illalla kun pojat nukkuvat ja alkaa minun "oma aika" se täyttyy pyykin pesusta ja muista kotitöistä. Lisäksi raha on todella tiukalla ja bensa maksaa, jos minulla on hiukankin ylimääräistä, käyn läpi mitä seuraavaksi me tai pojat tarvitsisivat , onko kaikki ulkovaatteet ja mikä seuraavaksi menee pieneksi ja varaudun siihen. Tuntuu pahalta, kun kysytään, koska seuraavaksi tulet, miksi et koskaan käy, sinä lupasit, TIEDÄN ja minä en jaksa enkä pysty.. Ystävät rakkaat, tulkaa te tänne, minä otan mielelläni vastaan, mutta kotoa minun on vaikea lähteä, En jaksa, ei ole rahaa, eikä aikaa.

En halua "valittaa" mutta joskus tuntuu että olen liian reipas ja ihmiset eivät tajua arkea jota elän. Minulta kysyttiin viimeviikolla illalla kun olin saanut pojat nukkumaan "miten jaksat tämän kaiken yksin" vastasin "ei ole vaihtoehtoja" ja aloin itkemään.. Hän pyysi anteeksi, ei olisi tarvinnut, itkin väsymystäni, mutta itkin myös sitä että hän kysyi, hän huomasi, että on raskasta, että aika on kortilla ja varmasti myös voimat. Itkin siis sitä että joku joka näki, kysyi ja oli aidosti huolissaan. Sama ihminen soitti tänään, oli katselemassa televisioita, omani on hiukan rikki ja tarvitsisin uuden.. hän oli mennyt katselemaan ja vertailemaan hintoja, kilttiä. Kun kiitin asiasta , tuli vastaus, ei siitä ole vaivaa.. Tajusikohan ollenkaan miten paljon siitä kuitenkin minulle on apua. Ei tarvitse taas raahata poikia tarhan jälkeen kauppaan väsyneinä vertailemaan hintoja ja kokoja. Minulle apu oli valtava vaikka ehkä pikkujuttu jollekkin toiselle. Joten olen kiitollinen. Olen kiitollinen todella pienestäkin avusta. Jokaisesta hengähdystauosta ja kauniista sanoista. Arki on todella rankkaa ja joskus tuntuu että sille ei tule loppua. Onneksi kuitenkin, kuten varmaan olette lukeneetkin, minullakin on valoa elämässäni, ilman sitä en ehkä olisi tässä, ei oikeasti ole helppoa olla aivan yksin, kun toista vanhempaa ei ole. Arki on ydinperheellekkin raskasta, mutta meidän perheellemme se on surun ja pahanmielen keskellä todella raskasta.

Anteeksi ystäväni, jos olette pettyneet minuun jos en päässytkään vaikka lupasin, jos vaan makasin sohvalla enkä jaksanut liikkua mihinkään. Minulla on vielä aikatavalla selvitettävää ja arjen kanssa selvittävää, voimat ovat loppu, rahat ovat niukalla, ja vapaalla olen mieluiten kotona, mutta kuten jo sanoin, meille voi tulla, otan mielelläni vastaan, olen iloinen jos tulet.

Sitten taas SINÄ joka teet tästä kaikesta helpommin kestettävää, kiitos taas tänään, niinkuin kaikkina muinakin päivinä. Jotkut vaan osaavat kysyä oikeat kysymykset, sanoa oikeat sanat, ja tehdä kaiken helpommaksi.

En hetkeen palaa tähän aiheeseen mutta tuli hirvittävä tarve kertoa meidänkin arjesta. Tuntuu että ihmiset ovat ikäänkuin unohtaneet sen millainen elämäntilanne meillä on. En halua loukata ketään, mutta muistuttaisin mielelläni, että elämä on meillä hyvin hektistä, väheksymättä yhtään muittenkaan arkea. Pakko sanoa että voimat ovat hyvin loppu, ja arki kotona on tällä hetkellä parasta mitä tiedän. Kyllä minä vielä lähden liikkeelle ja reissaan muuallekkin kuin Sanille ja Jannen haudalle, vielä ei kuitenkaan voimat riitä, en ole sopeutunut niin että jaksaisin.

Ystävät , olette rakkaita, minä olen vaan vähän väsynyt. Sulattelen tätä elämää, Jonnin asioita, kaikkea ja kyllä minä täältä vielä nousen. Mutta en ihan vielä. Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille <3 !