Ajattelin kertoa välillä mitä kuuluu pojille. On uskomatonta miten lapset selviävät tällaisista asioista. Jatkavat elämää, osaavat iloita vaikka surettaa, nauraa vaikka välillä itkettää. Lapset ovat aivan uskomattomia. Pienet pojat voivat aika hyvin. En muista enää koska viimeksi olisi kysytty "kuka nyt on meidän isä", pojat eivät enää ajattele että perheessä on oltava isä ja pohdiskele sitä asiaa jatkuvasti. Jerry enemmän puhuu isistä, esimerkiksi Korkeasaaren reissulla mietti miten isi olisi mahtunut veneellä vielä siihen pöytään, koska yksi tuoli oli vapaa, ja miten isi olisi mahtunut vielä taksin takapenkille kun mentiin Marin luokse. Pohtii paljon asioita JOS isi vielä olisi, mutta ei enää itke sitä. Joskus iltaisin tulee ikävä, kova ikävä, mutta se menee sylissä pitämällä ohi. Pojille tuntuu olevan tärkeää että saa istua rauhassa sylissä niin kauan kuin on tarve, ja sitten lähteä jatkamaan. Onneksi minä olen olemassa pitämässä heitä sylissä, ja silittelemässä, kertomassa että se ikävä menee taas ohi. Elämä jatkuu. Pojat kaipaavat kuitenkin selvästi miehiä elämäänsä. He hakeutuvat mielellään miesten seuraan jos ollaan jossain missä se on mahdollista, eivät ehkä kuitenkaan enää niin vahvasti kuin ennen. Aika-ajoin ihan hassuissa tilanteissa saattaa jompikumpi pienistä sanoa, "meidän isi on kuollut" ihan vaan varmistaakseen että paikalla olevat sen tietävät. Sitten se mitä oltiin tekemässä jatkuu normaalisti. Joka ilta pojat yhä edelleen haluavat sytyttää isille kynttilän ja joka ilta isille jutellaan, mitä on tehty ja kerrotaan että rakastetaan. Se tuntuu olevan hyvin tärkeää pojille ja niin kauan kun se on tärkeää sitä tapaa jatketaan. Jos se tuo pojille hyvän mielen niin tehdään. Varkaudessa käynti oli raskas myös Jerrylle, ei vain minulle, hän mietti tuttuja kulmia, muisti miten tuossa pyöräiltiin, tuonne isi vei aina pillimehulle, tuossa kaaduin ja isi piti sylissä, siitä seuraa väistämättä kaipaus isin syliin. Se on ehkä raskainta minulle, siihen tunteeseen pystyn itsekkin samaistumaan, kaipuuseen toisen syliin ja lähelle, se tunne minulla ja pienillä pojilla on varmaan aivan samanlainen vaikka ehkä muuten kaipaamme eriasioita, se on tunne joka saa meidät kaikki itkemään, mutta nekin itkut ovat vähentyneet ja helpottuneet, huomattavasti harvemmin ikävä iskee niin kovana että henki salpautuu, ennemminkin se iskee suruna ja haikeutena. Niin minulla kun pojilla.
Jonni kaipaa eritavalla.. Jonni kaipaa Jannen juttuja, puhuu paljon siitä mitä Janne sanoi tai teki hänen kanssaan, mitä juttelivat mitä touhusivat. Jonni sanoi ettei halua mopo korttia ajaa, ajaa suoraan kevarikortin, muutama päivä siitä kertoi ettei voi mopokorttia ajaa koska se piti hoitaa Jannen kanssa, piti ostaa mopo laittaa se kuntoon, yhdessä Jannen kanssa. Nyt hän ei pysty eikä halua koko mopoa koska näin ei voikkaan tehdä. Mutta sen lisäksi että Jonni suree edelleen tosi kovasti on tapahtunut iso muutos. Jonni puhuu mikä painaa mieltä, jonni antaa halata kun olo on kaikkein pahin, muuten ei halata saa :) mutta silloin saa kun ikävä iskee kovana. Se on uutta aluksi ei saanut. Jonnin ikävä jatkuu erilaisena koko elämän, Jonni muistaa venereissut, ja arkisen elämän Jannen kanssa, Jonni kaipaa mennyttä elämää, ehkä hiukan samalla tavalla kun minä. Ja se on asia jonka kanssa on vaan opittava elämään, se on hyväksyttävä ja siedettävä, voin auttaa ja jutella mutta aikaa vie että Jonni oppii elämään surun kanssa. Kuitenkin Jonni nauraa paljon ja hymyilee paljon. Parempaa siis kuuluu Jonnillekkin.
Itse tajusin viimeyönä että minäkin olen alkanut nauraa ja hymyillä enemmän. Katsoin omia kuviani huhti toukokuulta ja tajusin miten paljon iloisemmaksi ulkoinen olemukseni on tullut. Suru näkyy ehkä silmistä mutta ei enää kasvoista. Minä osaan ja pystyn hymyilemään. Enkä ollut edes ainut joka asiaan oli kiinnittänyt huomiota. Lisäksi huomasin että osa asioista jotka olen unohtanut eivät olekkaan unohtuneet. Kun minua muistuttaa jostakin, saan palautettua koko asian mieleeni, ei asiat ole hukassa, ne ovat vaan poissa hetken, aivot ovat ylikuormittuneet ja jotkut asiat hetkeksi hävinneet. Kyllä ne sieltä palaa. Sen lisäksi minulla on uskoa tulevaan. Ensimmäisiä kertoja olen huomannut että elämä alkaa järjestymään. Ehkä aluksi tosi pienin askelin mutta kokoajan isommin. Romahdukset kestävät päivän tai muutaman ja sitten taas elämä jatkuu. Minä luotan tulevaisuuteen ja siihen että minuakin varten on vielä elämä. Vielä jokupäivä minäkin pääsen syliin ja joku haluaa pitää minut siinä. Opettelen elämään näin ja pidän lapsiani sylissäni, jotakin on silti vielä minuakin varten. Nyt uskon taas vahvemmin kuin koskaan tulevaan, kaiken järjestymiseen tavalla tai toisella. Elämästä pitää nauttia.
Nauttikaa tekin kaikki ihanasta sunnutaista, täällä ainakin paistaa aurinko. On varmaan jätski päivä :) ! Halauksia juuri sinun päivääsi!
Jaska näyttää isille että osaa seistä yhdelläjalalla :), kaikessa ikävyydessään ihana kuva ainakin mun mielestä.
Harvinainen yhteiskuva.. sekunnin sadasosaksi saatiin kaikki samaan kuvaan :) :)
