Sydän lyö rinnassa!

Minun on kauhean vaikea hyväksyä että Jannea ei ole enää , että en saa Jannen tilalle toista samanlaista ihmistä. En haluaisikaan "korviketta" Jannelle, en haluaisi samoja piirteitä ja samoja käytöstapoja. Haluaisin viereeni ehjän ihmisen, ihmisen joka saisi tulla lähelle ja päästäisi minut lähelleen. En haluaisi että hän muistuttaa Jannea millään tavalla, se olisi liikaa, haluaisin että minulla olisi mahdollisuus ajatella tulevaa ja samalla pelkään tulevaisuutta hirvittävästi, montako päivää minulla on jäljellä, onko pakko jaksaa jos ei halua, saako sanoa "en jaksa" "auta minua" saako pyytää pidätkö minua sylissäsi, ihan vaan että saan tämän itkun loppumaan, ei kauempaa ei vähempää, vain sen aikaa, saanko kuunnella kun sydämmesi lyö , saanko kuunnella kun hengität, saanko kuunnella kun olet elossa. Saanko huomata että olet olemassa, edes jossakin, että on toivoa kaiken epätoivon keskellä, haluaisin niin kovasti uskoa ja luottaa parempaan, teen siitä elämälleni itseistarkoituksen, ja silti en usko enkä luota, ainoastaan pelkään, oliko tämä tässä, olenko aina näin yksin, kaikkien keskellä ihan yksin. Enkö itse päästä ihmisiä lähelle, enkö anna auttaa itseäni, enkö vaadi tarpeeksi ja pyydä tarpeeksi, olenko epäkelpo tai huono äiti, olenko turha, elinkö Jannen kautta, ja nyt kun Jannea ei ole ei minullakaan ole tarkoitusta. Tottakai on, minunkin kohdalle on se suurempi suunnitelma, minun tehtäväni täällä jatkuu vielä vaikka Janne sai omansa valmiiksi, minun on vain hyvin vaikea nyt ymmärtää sitä tehtävää, sen tärkeyttä ja sitä miten pitkään tätä vielä jatkuu. Tuntuu että surun päivät seuraavat nyt ketjuina toisiaan.. ja kuitenkin ilonkin päiviä on joukossa, ja ilon hetkiä. Ei mene tuntiakaan etten olisi ajatellut Jannea tai puhunut Jannesta.. ehkä jokupäivä huomaan että olenkin ollut tunnin tuntematta sitä puristavaa ikävää ja joku kaunis päivä se kipu on poissa. En usko että selviän tästä kuitenkaan yksin. Tarvitsen teidän kaikkien tukea, ystävieni, läheisteni, ihan kaikkien, minulla ei ole kotona ketään kehen nojata, siksi tarvitsen teitä. Ettei langat putoa ja lähde käsistäni. Kiitos kun olette auttaneet ja autatte.

Eilen illalla oli kivaa, olin Lauran kanssa istumassa iltaa, aivan niinkuin vuosia sitten, ennen kaikkea tätä, ennen Janneen tutustumista jo. Meillä oli todella mukavaa, nauroin mahani kipeäksi vedet silmissä, Laura on se sama Laura joka hän on aina ollut, mikään ei ole muuttunut, nauru, huumori, kaikki ovat entisellään, tänne muuttaessani olen siis saanut Lauran takaisin elämääni, siitä olen hyvin kiitollinen, ja uskon että meillä on vielä monia mukavia illanviettoja yhdessä. Huomasin kuitenkin että ehkä baarit eivät ole minua varten, hauskaa oli MUTTA en ole kovinkaan innostunut juttelemaan elämästäni täysin vieraiden kanssa.. en halua kertoa mitään, miksi kertoisin, ei se ihminen tunne minua tai ei sitä oikeasti edes kiinnosta. Mukavampi on istua iltaa omalla tai ystävän, siskon , jonkun terassilla, tai mökillä, saunoa, muistella turvallisessa seurassa, nauraa ja ehkä itkeä, ja se uusi juttu ehkä ihan pikkuriikkisen lauaa jopa karaokea :D ! Sellaiset suunnitelmat ovat minua varten. Ehkä sen takia jään loppuelämäkseni yksin, koska kukaan ei tule minua kotoa hakemaan, mutta jotakin minuakin varten aivan varmasti on, joku suunnitelma, en tiedä onko se sitten yksineläminen vai joku muu, vain aika näyttää, en voi kun odottaa.

Tunteeni ovat tänään kovin ristiriitaiset enkä oikeen tiedä olenko väsynyt, surullinen, vai itkettääkö asiat ihan muuten vaan.. tunnen taas yksinäisyyttä ja silti tunsin jo aamulla valtavaa iloa kun tulin hakemasta poikia siskoni luota. Se on ihan totta, minä voin piipahtaa Jennin luona pikaisesti kahvilla (tai kuten tänään energiajuomalla) ei tarvitse suunnitella tai aikatauluttaa, voin mennä, siis jopa tähän itkun sekaan on mahtunut ilon läikähdyksiä ja niitä ei sovi unohtaa <3

Ihanaa sunnuntaita kannssakulkijat, halatkaa rakkaintanne, lastanne tai ketä haluatte, kuunnelkaan kun sydän lyö rinnassa, se kertoo että ihminen on kovinkin elossa <3 nauttikaa siitä.