Tänään on sattunut ja kovasti. Niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Tulin kotiin Varkaudesta, kävin Varkaudessa Jannen kauniilla haudalla, ja tunsin tyhjyyttä. Sanoinkuvaamatonta tyhjyyttä. Janne ei ole siellä, ei voi olla, haluan Jannen kotiin. Ajoin entisten kotikulmien ohi yhä uudelleen, etsien Jannea, muistellen. Melkein näin katukuvassa ja sitten se kuva katosi, se oli joku toinen, tai siellä ei ollut ketään. Olo oli levoton, pojat olivat levottomia, Jerry sanoi että "äiti, tiedän miksi me muutettiin, siksi kun isi kuoli" se oli minulle liikaa. Päivästä toiseen hoen pojille samaa, isi on kuollut, isi on taivaassa, miksi minä itse en sitä suostu uskomaan, miksi odotan yhä kotiin. Muistan ilmeet, eleet, sormet, tuoksun, muistan kaiken niin kuin Janne olisi tässä, ja voi luoja miten minä ikävöin. Minä haluan Jannen takaisin, NYT HETI, en suostu uskomaan, en edes halua. Miksi Janne ei ollutkaan Varkaudessa vaikka "menin hakemaan" miksi Janne ei tullut kotiin Raumalle? Minä aikuinen ihminen kolmen pojan äiti en halua uskoa että menetin jotain niin rakasta ja arvokasta, en suostu siihen, en yksinkertaisesti ymmärrä sitä. Minun on niin ikävä Jannea, en halua olla yksin nyt ja olen.. Kenelle soittaisin, kuka tulisi, miksi ei ole kettään, minuun sattuu, ja on vaikea hengittää. Päähän koskee , kaikki itkeminen on ollut liikaa, paniikkikohtaukset tulevat taas, oksettaa, Janne ei ollutkaan Varkaudessa, en saa häntä ikinä enää kotiin. En usko sitä enkä halua. En pelkää kuolemaa, haluaisin pois, tiedän että en pääse, mutta haluan, en jaksa, olen yksin ja eksyksissä eikä kukaan voi minua auttaa jos en itse siihen pysty. Sattuu niin että en saa henkeä, auttaisitko minua? Auttaisiko Janne jos kauniisti pyydän, voisiko viedä tämän kauhean olon pois, tämän jonka olin jo unohtanut.
Minua on tuomittu viimeaikoina, arvosteltu ja haukuttu. Sen suon heille jotka niin tekevät, en jaksa itseäni puollustaa, jos minuakaan ei puollusteta. Itse tiedän miten asiat ovat, se riittää ja ystäväni uskovat minua. Minua on tuomittu myös sitäkautta mitä olen tehnyt tai minun on oletettu tehneen sanoilla "Jannen kuolemasta on vain niin ja niin kauan ja sinä.." . Jos joku haluaa tuomita voi hän sen tehdä, hänellä on siihen oikeus, mutta ehkä hänellä ei ole faktoja. Ainut mitä kukaan ei saa sanoa on vähätellä ikävääni, vähätellä suruani ja kaipuutani. Olisin mielihyvin valmis vaihtamaan paikkaa kenen kanssa tahansa, jos joku kokee että minun tilanteeni on helppo ja että teen asioita joita minun ei kuuluisi tehdä. Tiedän että en toimi aina fiksusti, tiedän että olen ollut hölmö, ehkä edesvastuutonkin, mutta minä rakastin ja rakastan Jannea enemmän kuin mitään ja sen kyseenalaistaminen on hirveintä mitä ystävä, kaveri, tuttava, vihamies tai kadunmies tai vaikka talonmies kukatahansa voi tehdä, KUKAAN ei ole oikeutettu arvostelemaan rakkauttani Janneen ja ikävääni, ei vaikka olisin ihmisen mielestä miten inhottava, tai halveksittava tahansa. Jos sinä sanot ne maagiset sanat " Jannen kuolemasta on vain... ja sinä.. " Minulla ei ole enää asiaa sinulle, se asia on silloin loppuun käsitelty oli kyse mistä tahansa, mikään mitä olen mielestäsi tehnyt tai ollut tekemättä tai sanonut, ei oikeuta sanomaan minulle noita sanoja, Jannen kuolema ei liity mihinkään , eikä siitä keskustella tällä tavalla. Kiitos ystäväni, jos ymmärrät sen. Voin puhua puhua ja puhua, voin selvittää asioita, tai olla selvittämättä, mutta muistakaa aina että lyödyn lyöminen on väärin, ja jos minulle tehdään niin en voi muuta kuin sulkea sellaisia ihmisiä pois, minulla ei ole nyt voimia sellaiseen, en tiedä onko koskaan. Ei minulla ole tarvetta todistella asioita joita vastapuoli ei edes halua kuulla tai uskoa.
Minulla on ollut kamalan raskas viikko.. ikävä on taas muuttanut muotoaan ja taas vääntää puukkoa sydämmessäni. En tiennyt tämän tunteen taas palaavan. En kestä ajatella että pojillani ei ole isää, en kestä ajatella että rakkaat ystäväni ovat Varkaudessa, ja siellä en kestä ajatella että siskoni ovat täällä Raumalla ja rannikolla.. Olen hirveän eksyksissä, tarvitsisin jonkun joka ottaisi kädestä kiinni ja näyttäisi : "tähän suuntaan, tule minä autan, mennään tähän suuntaan, sitten helpottaa" . Tiedän kuitenkin todella hyvin että minun tarvitsee taas itse ottaa se askel eteenpäin, ja jatkettava ystäväni kulkevat rinnallani mutta eivät voi puolestani ottaa sitä ensimmäistä askelta. He tukevat kun meinaan kaatua, mutta ensin on itse astuttava sitten saan apua varmasti. Olen vaan kovin väsynyt. Väsyneempi mitä moni teistä tietää, itkuisempi, surullisempi ja totaalisen loppu. En tiennyt että reissu "kotiin" tekee tällaisen, en osannut varautua, ja olen lamaantunut. Vielä minä kuitenkin otan sen askeleen. Vielä olen vahvempi, opin olemaan välittämättä asiosita jotka eivät ole tärkeitä ja opin keskittymään asioihin jotka ovat. Nyt minulla on ikävä joka iskee ilmat pihalle ja minä odotan, vielä tämän illan, tulisiko Janne kuitenkin, halaisi ja kertoisi kaiken olleen pahaa unta.
Huomenna aloitan taas uudestaan alusta. Pitäkää huolta toisistanne <3
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
