Janne eli hetkessä, päivä kerrallaan. Minä olin meillä se joka huolehti ja murehti. Minä olen sellainen edelleen, kun saan yhden asian pois sydämmeltäni, on jonossa jo seuraava odottamassa. En osaa rentoutua, en varsinkaan nyt kun olen yksin. Huolehdin pojista, sattuuko jotain, menetänkö jonkun heistä, huolehdin Jennin pojista, mietin onko heillä kaikki hyvin, Niilo oli kipeänä, ei kai se ole vakavaa, eihän Eero nyt vaan sairastu, huolehdin Jennistä, jaksaako hän ja huolehdin Kallesta, huolehdin Marista ja Riikasta ja Pasista, miksi kenestäkään ei ole kuulunut, onko asiat varmasti hyvin. Tänään huomasin että serkkuni oli soittanut, soitin takaisin, ei vastausta.. Oli pakko laittaa viesti, kysellä mitä asiaa.. Pelästyin, onko jotain sattunut. Kyseessä oli vahinko puhelu, ihan hassu sattuma, mutta minä huolestuin, eihän vaan kenellekkään satu enää mitään, onhan kaikilla kaikki hyvin. Sellainen minä olen, huolehtija. Janne tiesi sen, tiesi että kannan aikapaljon harteillani, Janne mitä ilmeisimmin tiesi myös olevansa sairas, hyvin sairas. Janne ei kertonut sitä minulle, tiesi minun huolestuvan. "Oletko katkera, minulta kysyttiin.." Katkera mistä?? "Siitä kun Janne ei kertonut.." Ei en ole katkera, en ollenkaan, helpottunut on oikea sana. Jos olisitte päässeet viimeisiin viikkoihin ja päiviin elämäämme, tietäisitte miksi en ole katkera. Meillä oli kaikki mitä tarvitsemme sillä hetkellä, meillä oli onnellinen elämä, minä en ole katkera. Minä rakastin ja minua rakastettiin ihan viimeisiin hetkiin asti. En ole katkera en silloin enkä nyt. Tiedän että katkeruus nostaa välillä päätään kun on oikein synkkää, mutta pääsääntöisesti olen iloinen siitä miten kaikki tapahtui, jos kerran oli pakko tapahtua. Olisi voinut mennä huonomminkin, paljon huonommin.. Toivoisin että ei olisi tapahtunut mitään tällaista, mutta kun se ei ole vaihtoehto, on tämä hyvä tapa kaikkeen, uskokaa pois, niin minä ajattelen, koska mikään ei tuo Jannea takaisin vaikka ajattelisin muulla tavalla. Janne on siirtynyt sydämmeen, sieltä häntä ei voi pois viedä.
Nyt minä sitten opettelen elämään elämääni, ja mietin kysymyksiä uskallanko, voinko, mitä ihmisetkin ajattelevat, ja mitä tämä nyt sitten taas on.. Uskotko kohtaloon? Kaikki menee niin kuin sen pitikin mennä.. Minä uskon, kaikella on tarkoitus, ja se on ennalta määrätty.. Jannella oli tarkoitus minun elämässäni, Janne opetti että minä olen arvokas, ja rakas, hänelle hyvin erityinen ihminen. Janne kertoi sitä usein ja aloin uskoa, minä luotin asian olevan niin. Ja edelleen ajattelen että kyllä minua voi rakastaa, voin olla jollekkin hyvinkin arvokas ja tärkeä. Miten kohtalo toimii tässä nykyisessä elämässä? Miten elämääni on ilmaantunut juuri ne ihmiset jotka siellä nyt ovat, miksei jotkut muut.. Miksi juuri tietyt ihmiset ovat saaneet suuren roolin minun elämässäni, miksi kohtalo toi juuri nämä ihmiset elämääni? Kyllä minulla on erityisiä ihmisiä elämässäni, hyvin rakkaita ja tärkeitä kaikki. Ystävät, siskot, muu perhe, ja osa heistä on hyvin erityisessä asemassa elämässäni, voisin sanoa että ilman en pärjäisi. Pelkään kovasti menettäväni näitä tärkeitä ihmisiä, olisin pulassa ilman heitä, pelkäsin pilanneeni välit yhden erittäin tärkeän kanssa, en ollut pilannut, onneksi, mutta silti asia vaivaa minua. Haluaisin sanoa niin paljon, mutta en tiedä mitä tai miten sanoisin, ja samalla haluaisin olla hiljaa ja odottaa, etten vain pilaisi mitään. Silti tarve puhua asioista kasvaa päivä päivältä suuremmaksi, vaikka tiedän että siinä on riski että menetä ihmisen elämästäni. Olen taas sen kysymyksen äärellä uskallanko, ja haluanko ottaa riskin. Miten sanoihini reagoidaan, vai reagoidaanko ollenkaan.. mitä minusta ajatellaan. Ennen kaikki oli helpompaa, miten nyt on niin paljon isoja kysymysmerkkejä ilmassa, kaikki mietityttää, lopuksi tulee aina mietittyä "Jos teen näin, mitä voin menettää.."
Elämäni on yhtä isoa kysymysmerkkiä nyt kokoajan, tiedän mitä haluan ja haluaisin elää sen mukaan, välittämättä siitä saanko nenilleni matkan varrella, mutta minä en pysty siihen.. en uskalla, olen pelkuri. Olen huomannut että normaali elämään palaaminen ei olekkaan niin helppoa, on niin suuria kysymysmerkkejä ja niin suuria tunteita etten sellaisia tiennyt olevankaan. Elämä ei ole helppoa ollenkaan, mutta se on vähän helpompaa silloin kun sinulla on joku jolle puhua asioista, joku joka välittää mitä sinulle kuuluu, ja sinä välität..
Nauttikaa elämästä <3 minä itse opettelen olemaan murehtimatta jatkuvasti, annan ajan kulua ja tehdä tehtävänsä, sillä jokainen päivä viimeaikoina on tuonut minut jättiharppauksin lähemmäs normaalia elämää. Takapakkeja tulee, niistäkin selvitään, jos ei yksin niin yhdessä, eikö?
Kauniita unia rakkaat <3
