Nyt äiti ei vaan enää jaksa!

Tähänkö sitä on tultu, nytkö se on myönnettävä, NYT ÄITI EI VAAN ENÄÄ JAKSA! Varkauteen meno on kummitellut peikkona kokoajan, on ollut ahdistavaa ajatella menevänsä sinne, vieraana, ei enää kotiin niinkuin ennen. Lähdin reilu kuukausi sitten sieltä.. nyt menen ystävieni luokse sinne, menen "kotiin" takaisin mutta Janne ei olekkaan mukana. Ensimmäistä kertaa palaan sinne yksin, ja vieraaksi, Janne on jo siellä, tai Jannen hauta, ei Janne, mutta kuitenkin, en palaa enää koskaan Varkauteen samalla tavalla kotiin mitä ennen palattiin. Kesälomareissuilta, joulun jälkeen, muuten vaan reissuilta, koskaan enää Janne ei istu kyydissä matkaseurana, tai koskaan enää Janne ei olekkaan vastassa meitä siellä. On vain hauta, siellä on Jannen ruumis ei Janne, mutta silti jopa sitä hautaa on ikävä.. Pelottavaa, ahdistavaam surullista ajaa Varkauteen, raskasta ja itkuista odottaa reissua, jonne haluaa ja jonne kuitenkin on kamalan vaikea mennä.

Jonniakin ahdistaa.. on ollut vähän vaikeaa, lääkkeistä huolimatta Jonnilla on hankalaa, mikään ei käy, kaikesta väitetään vastaa, itketään, raivotaan, moni ajattelee että kaikki kolmetoista vuotiaat tekevät noin, totta sekin, MUTTA lyövätkö kaikki kolmetoista vuotiaat kätensä seinään kymmenennen kerran niin että joudutaan ensiapuun, satuttavatko kaikki kolmetoistavuotiaat itseään että ei olisi niin paha olla, tuleeko pienestäkin asiasta valtava, kun ahdistus kasvaa.. Jonnia ahdistaa myös lähteä Varkauteen, ihan niinkuin minuakin. Jonni on vaan lapsi joka ei osaa samalla tavalla ilmaista tunteitaan, paljon on syytä ADHD:ssä , se kuormittaa Jonnin muistia aivan liikaa, onneksi lääkkeet edes osan ajasta auttavat. Jonnin ei ole kokoajan paha olla, hetken hänkin saa huilata. Minulle on tullut tunne että Jonni on kovin eksyksissä kaiken, elämänsä kanssa, liikaa menetystä ja muutosta 13 vuotiaalle. Se jättää jälkensä, toivottavasti ei pysyviä jälkiä, sellaisia joista ei pääse eroon, pahaaoloa josta ei ole ulospääsyä. Jonni on hyvin hyvin rakas, haluan auttaa, äitinä olen välillä epätoivoinen kun en voi tehdä lapseni tai lasteni elämää helpommaksi. Omassakin on hirveä työ ja sitä ei helpota että lapset ovat yhtä huonossa kunnossa.

Minä olen tänään tipahtanut taas aallonpohjaan.. puolikahdeksalta illalla ensiapuasemalla istuessani, tajusin että en enää jaksa. Tätäkö tämä on koko minun loppuelämäni, 24/7 olen tekemässä jotain, suorittamassa, hoitamassa, koitan jaksaa lapsen kanssa jolla kaikki ei ole hyvin, koitan jaksaa pienempien kanssa joista olen huolissani. Varsinkin Jerrystä, Jerry ei ole kunnossa, Jerry ikävöi Jannea ja "kostaa" sen minulle. Ehkä en ole turvallinen vanhempi, ehkä Jerry vaistoaa että voimat ovat äidiltä loppuneet ehkä Jerry siksi kostaa minulle ja raivoaa, koska kokeilee jaksaako äiti, voiko hän varmasti luottaa äitiin. Entäs jos äiti ei jaksakkaan.. mitä silloin tapahtuu perheelle..Sitä olen alkanut miettimään viimepäivinä kun voimat ovat päivä toisensa jälkeen vähenneet.. mitä jos äiti ei oikeasti jaksa.

Meidän perheemme on todella rikki, se meni rikki 19.3. ja sitä on vaikea kasata ehjäksi. On vaikea jatkaa.. on vaikea kuunnella miten "vahva" on tai miten "reipas" tai miten "iloinen" on.. en minä ole, olen väsynyt, ja itkuinen, ja ahdistunut, tänään ainakin, huomisesta ei kukaan tiedä, kerään taas voimani, pelkään vaan että joku päivä ei ole enää mitä kerätä.. Sitten olen pulassa.

Kiitos taas Jennille, ja "yökaverille" ja kaikille muillekkin tästä illasta ja sanoistanne ja tsempeistänne. Ne kaikki tulevat tarpeeseen ja vielä tästäkin noustaan, keinolla millä hyvänsä..