Shhhh minulla on salaisuus, en ole vielä valmis normaaliin elämään.

Taas olen miettinyt ja puntaroinut tätä blogin kirjoittamista. Aion jatkaa edelleen, ja edelleen juuri tällä tavalla mitä tähän asti, kirjoittaa omista oloista, perheen kuulumisista kaikesta. Samalla olen alkanut pohtimaan asioita joita pidän sisälläni. Asioita jotka ovat olemassa jokapäivä minulle, ovat olemassa ja muistan ne, mutta ne ovat asioita joita en kenellekkään ole kertonut koskaan. Ja ennen kuin saan ne ulos en voi alkaa täydellisesti matkaa kohti normaalia elämää. Normaali elämä näyttäytyy minulle hyvin usein, jopa päivittäin. Mutta mikä on normaalia elämää, minkalaista elämän kuuluisi olla? Neuvoin rakasta ystävääni puhumaan, uskomaan ja luottamaan, mitenkäs minä, samainen ystävä on neuvonut minua samalla tavalla. Hän puhui, minä vaikenin jälleen. Oli mukava kuunnella jonkun toisenkin tunteita ja ajatuksia ja mitä hänelle on tapahtunut. Minulla olisi ollut loistava tilaisuus kertoa mitä minun sisälläni on vielä möykyssä ja kippurassa, mutta minä olin hiljaa. Minulla olisi ollut mahdollisuus saada kurkusta ja rinnasta se puristava tunne ulos mutta vaikenin. Miksi, mietin jälkeenpäin.. Kaduin etten puhunut, mietin olin hiljaa ja melkein aloitin lauseen, mutta sitten vaikenin taas. Olin ajatuksissani, ja mietin kuumeisesti sopivinta tapaa kertoa asioista mutta en voinut, en osannutkaan. Minun on saatava nämä asiat ulos pian, ennenkuin ne saavat minut valtaansa, ehkä ne eivät olekkaan niin isoja asioita kun saan vaan suuni auki, ehkä niillekkin löytyy perspektiivi. Toivon että kellekkään ei tullut yllätyksenä että en ihan koko elämääni täällä jaa. Itse olen alkaunut tajuamaan että jos en puhu kaikkia asioita, jos jätän muutamat oleelliset asiat pääni sisälle en ehkä selviä siihen normaaliin elämään koskaan.

Mitä se normaali elämä sitten on.. Onko se sitä arkea? On minullakin arki, käyn töissä ja se toimii pelastusköytenä tällä hetkellä, olen perheeni kanssa, teemme kaikkia juttuja mitä muutkin perheet tekevät, käyn ystävien kanssa kahvilla ja kaljoilla, käyn mökillä, vietän iltoja ystävieni kanssa.. Kuullostaako normaalilta? Kuullostaahan se, täysin normaalilta. Mitäpä sitten jos katsotaan minun sisälleni. Puhun Jannesta joka tunti, kerron mitä Janne teki, mitä me teimme, itken joka ilta, tai jos en ihan itke, kaipaan kovasti. Kaipaan Jannea viereeni, Jannen kehoa lähelleni, sitä kun sai painaa pään rintaa vasten ja toinen kertoi rakastavansa, sitä kun juteltiin illasta yöhön ja yöstä aamuun ja oltiin yhdessä, sitä kun ei kummankaan tarvinnut lauantaiaamuna nousta ja maattiin vierekkäin ja halattiin, sitä kun oli joku jonka kanssa riidellä ja sopia ja rakastaa. Sitä kun oli joku joka nousi vuoroöinä poikien sairastaessa, sitä kun oli vaihtoehtoja jos pojat sairastivat.. Jää sinä nyt minä jään sitten seuraavaksi kotiin. Minä kaipaan Jannea niin että sydän pakahtuu. Onko normaalia elämää ennen kun lakkaan itkemästä, ja toivomasta että Janne tulisi kuitenkin kotiin. Onko normaalia että itken nyt ja yritän peitellä sitä Jonnilta, ettei hänenkin tulisi paha olo. Meidän perheemme ja minä olemme varmasti ulospäin aivan normaali perhe, mutta sisällä meillä on haavoja jotka vuotavat vielä, ehkä kauankin.

Toivoisin rakkaat ystäväni että olisitte kaikki tukena, en halua puhua kaikille kaikesta, mutta jokaiselle ehkä jotakin, toisille enemmän toisille vähemmän, mutta minun on puhuttava ja olen huono siinä. Saan tänne tekstiä aikaiseksi kerron tunteista ja itken, mutta sitten taas kaikkein kipeimmät muistot ovat syvällä sisällä, tai ne muuttuivat kipeimmiksi, koska en saa niistä puhuttua millään.. En tiedä saanko sanottua ne asiat ulos, enkä tiedä miten kestän sen jos puhun niistä ääneen. Ne ovat salaisuutena sisälläni, aivan hiljaa ja kokoajan nakertaen sisintäni palasiksi. En olekkaan vielä valmis normaaliin elämään, en edes lähellekkään valmis..