Neljä kuukautta takana.

Päätin että en tänään kirjoita blogia, tai ehkä yön jälkeen tai illemmalla sitten, mutta en vielä yötä vasten. Päätin että menen nukkumaan, mutta en sitten pystynytkään. Rupesin miettimään taas liikaa, miettimään kaikkea maan ja taivaan välillä, asioita jotka on pakko saada ulos, jotta ne voi "unohtaa" jättää huomioimatta, asioita ja ajatuksia joita en tiennyt ehkä olevankaan. Tänään on ollut outo ilta, tämä on se sama ilta jolloin nyt neljäkuukautta sitten, vielä valvoimme Jannen kanssa tähän kellonaikaan. Ei uskoisi, VAIN neljäkuukautta sitten, ja huomenna on taas se sama aamu, se kaiken muuttanut aamu. Olen itkenyt vähemmän tänään kuin viimekuussa samaan aikaan, mutta todellakin huomannut inhoavani päivämääriä, miten ne merkitsevät niin paljon. 18 on onnen luku 19 epäonnen , kello 5:55 ei koskaan minun herätyskelloni soi eikä kenenkään läheiseni, vain lukja ja päivämääriä ja silti ne merkitsevät juuri minulle niin paljon. En olisi voinut kuvitella tällaista tilannetta elämässäni neljä kuukautta sitten, missä nyt olen.

Minulla on ollut ikävä, ja alkuillan olin hyvinkin ahdistunut ja itkuinen. Loppuilta sujui paremmin, sain juteltua asioista ja muistakin asioista. Tajusin miten paljon minua ahdistaa enemmän tulevaisuus kuin menneisyys. Tällä hetkellä tuntuu että olen hyväksynyt Jannen kuoleman tai ainakin uskonut sen tapahtuneen vaikka en hyväksyisikään. Oppinut tunnistamaan ikvänä nukkumaan mennesä, tai kun pojat puhuvat isästä, ja epätoivon valtavan eron. Ikävä on ja pysyy koko loppu elämämme, epätoivo häviää jos sen antaa hävitä.

Sitten tulee se suuri pulma. Koska minä saan tehdä tiettyjä asioita, koska minä saan tuntea tiettyjä tunteita, koska en joudu arvostelun kohteeksi tehdessäni jotain liian aikaisin tai liian myöhään. Jokaisella tuntuu olevan mielipide koska ja mitä saa tehdä, siis minä saan tehdä. Mietin kokoajan enemmän ja enemmän sitä että mikä teki minun tunteistani ja elämästäni "julkista" omaisuutta, onko se tämä blogi vai kenties se että olen leski. Ymmärtävätkö ihmiset lukevansa minun henkilökohtaisia tunteitani, eikä jotakin nyyhky romaani tragediaa, sen että jokainen teksti tulee minun sydämmestäni, ilostani, ikävästäni, surustani. Jokainen tunne on aito olemassa oleva ja sillä hetkellä suuri. Tosin tunteet vaihtelee kuin tuuliviiri, se johtuu elämäntilanteesta, mutta tämä blogi ei oikeuta ihmisiä "tietämään" mitä minun pitäisi tehdä. Jaan elämäni usealle ja tunteeni, mutta en päätösvaltaa elämässäni. Mietin usein kirjoitanko enää, ja samalla jo tiedän että en voi olla kirjoittamatta, en ihan vielä, tämä on terapiaa minulle ja aion jatkaa sitä niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Välillä mennään kolinalla alas, mutta joka kerta sieltä on noustu ylös, välillä nopeammin ja oltu pinnalla pidempään ja välillä hitaammin mutta aina on ylos tultu, ja se on lohdullista näissä kirjoituksissa, näen itsekkin että aina se päivä on kuitenkin valjennut ja se uusi aamu, jolloin aurinko onkin paistanut.

Tänään olen myös miettinyt vahingossa ja tahtomattani omia tunteita muita ihmisiä kohtaan. Miten jotkut ihastuttavat, toiset vihastuttavat, ja suututtavat, jotkut naurattavat ja toiset tekevät elämän helpommaksi kulkea. Olen myös ensimmäistä kertaa todella realistisesti tajunnut, ihan varkain ja vahingossa, että tietyt tunteet eivät olekkaan niitä mitä pitäisi, tai että ne ovat muuta kun olen niiden luullut olevan. Ei huonolla tavalla, mutta ovat kuitenkin, ja tämä tieto sai oloni sekavaksi.. En tiedä mitä teen sillä tiedolla ja sillä että en ole tajunnut sitä ennen, ja mitä nyt sitten.. Ehkä ihminen joka varmasti nyt ymmärtää mistä puhun on tajunnut sen jo aiemmin ystävällisyyttään ollut niin kuin ei tajuaisi mitään, vain minä olen ollut hölmö, kun en ole ymmärtänyt. Tätäkö se on että kun pikkuhiljaa alkaa palata normaaliin elämään, alkaa tunnistaa asioita, ja tunteita, ihan kaikenlaisia tunteita siksi mitä ne todellisuudessa ovat, Kun on hukassa ja kaikki solmussa sellaiset sivuuttaa helposti, kun usva alkaa hälvetä ja näkee kirkkaammin saattaa nähdä jotain päivänselvää mitä ei ole ymmärtänyt itse. Minua surettaa tämä asia, koska se saattaa pilata kaiken, sellaisen joka on hyvin tärkeää minulle, suorastaan keino selviytyä. Tiedän voisin olla hiljaa enkä puhua asioista, mutta en osaa edes sitä. Puhun kaikesta ja heti varsinkin jos asiat vaivaavat minua. Tunteista pitäisi muutenkin puhua enemmän. Kaikenlaisista tunteista, miksi olen vihainen jostakin, miksi itken, miksi nauran.. Ei tietysti aina, mutta välillä tekisi hyvää jutella jonkun luotettavan ystävän kanssa tunteista, ne ovat tosi mielenkiintoinen juttu, saatat jopa yllättää itsesi kun rupeat miettimään, ja tajuta että edes omat tunteesi eivät ole sitä miltä näyttää, vaan jotain aivan muuta. Nyt itse haluaisin palata tilaan ennen tätä tietoisuutta mikä minulla on nyt mutta se on myöhäistä, nyt asiat on kohdattava niin kuin ne ovat ja mietittävä miten niitten kanssa selviää, vai selviääkö. Olen miettinyt tässä samalla myös ateistista käsitystä elämästä ( sen suon kaikille jotka niin ajattelevat, minä en ajattele niin) että miten voi olla mahdollista että sattumalta on tullut olento joka voi tuntea näin vahvoja tunteita, mutakin kuin peruselannon turvaavia tunteita.. Pakene, syö, juo.. ei niin vaan vihaa, sure, kaipaa, rakasta, pelkää, jne jne.. miten meistä on tullut sellaisia kuin olemme?? Se on melkoinen lahja mutta myös vitsaus, minulle tuottaa tällä hetkellä suunnattomia ongelma määritellä kuka minä olen, mitä minä haluan ja miten tästä eteenpäin selvitään. Pelkään että olen pilannut jotakin pysyvästi, ja siltikään en voi muuttaa sitä mitä ajattelen tai tunnen.. Miksi ihmismieli toimii niin?? Miksi emme voi käskeä tuntemaan tai olemaan tuntematta.. jos se olisi helpompaa kaikille niin, voimme olla hiljaa, joka ei pidemmän päälle johda sekään mihinkään.

Elämä on todella vaikeaa, taas kaipaan Jannea, Janne oli mutkaton ja rakastava, hellä ja kiltti, iloinen ja sosiaalinen. Sanoi monta kertaa päivässä "rakas ja rakastan" opetti minutkin sanomaan, opetti miltä tuntuu kun toinen oikeasti välittää ja haluaa olla lähellä ja liki. Antaa sinun olla lähellä ja liki, tietää miten sitä tarvitset ja on vieressä. Oliko se Jannen tehtävä? Opettaa minut lämpimämmäksi, uskomaan että minua voi rakastaa, ja että minäkin osaan rakastaa.. Ehkä se oli, ehkä saan vastauksen joskus kun on minun vuoroni. Siihen asti voin elää vain tätä hetkeä, ja nyt en enää voi millekkään mitään vaan minun on mentävä nukkumaan tämän uuden tietoisuuden kanssa.. ehkä keksin huomenna miten siitä selviän tai sitten myöhemmin, nyt en voi kuitenkaan millekkään mitään, joten voin mennä nukkumaan.

Muistakaa pitää huolta toisistanne ja ennen kaikkea itsestänne, miettikää miltä tuntuu ja tehkää niin kuin parhaaksi on. Me olemme täällä vain kerran, eletään niin, mutta muistetaan että jokaisen elämä on arvokas ei vain omamme. Halauksia kaikkien iltaan, yöhön, aamuun, päivään, milloin ikinä tätä luettekin. Minä selvisin 18. ja 19. päivien välisestä yöstä ystävieni avulla. Toivon että huominen sujuu yhtä hyvin.

Kauniita unia!