Ikävä?!

Nythän minä taas kirjoitan.. ja näköjään taas öisin.. talo on hiljainen ja minun pitäisi nukkua.. olin jo menossa, mutta tässä istun ja kirjoitan.

Oltiin tänään mökillä, oli tosi kiva päivä. Siellä olivat kaikki , Jenni perheineen, Marja ja Riikka, Äiti, minä ja pienet pojat.. Marjan ystävä Laura.. Siellä oli ihania ihmisiä, rakkaita ihmisiä. Minulla oli mukava ja turvallinen olla. Vitsailtiin ja naurettiin tosi paljon, ja uitiin, saunottiin, pinottiin puita ja grillattiin.. tehtiin kaikkea mitä mökillä voi tehdä. Pojat olivat haltioissaan, ja minä sain lapsenvahtiapua. PALJON apua, pääsin suht helpolla. Pinosin mielelläni puita, se oli mukavaa.. Sai vaan tehdä "aivot narikkaan" hommaa sen enempää ajattelematta ja hoitamatta poikia, mamma hoiti pojat, Marja ja Laura uittivat poikia, minä sain olla. Kiitos siitä!

Jaskan tuli ikävä isiä.. illan suussa, oli nälkä ja oli uni ja hän oli käynyt Kallen kanssa saunomassa ja pesuilla. Sillon tuli itku ja ikävä äidin syliin, nyyhkytyksen keskeltä hän sanoi " on ikävä isiä " ja niin varmasti olikin, koska itse olin hetkeä aiemmin miettinyt miten Janne voisi vaan tulla nurkan takaa, nauravana, vitsailevana omana iloisena itsenään. Pidin Jaskaa sylissä kuiskuttelin korvaan miten Eero kerää metsässä mustikoita ja miten reipas ja rohkea uimari kuopukseni on ollut. Minunkin tuli itku, kyyneleet valuivat poskille ja taaskaan kukaan ei nähnyt. Ei edes sylissäni istuva Jaska. Rutistin pienintä poikaani syliin ja minua itketti. Minun oli kova ikävä, kaipasin valtavasti, mahassa tuntui kurjalta ja sydäntä kylmäsi. Mutta se meni ohi, juttelemalla Jaskan kanssa sain sen kaiken menemään ohi. Selvisin tälläkin kertaa ja aika hyvinkin vielä, kukaan ei ehkä huomannut. Minullakin oli väsynyt olo ja oli uni, ehkä minunkin ikäväni nosti päätään juuri siksi. Mutta päivästä jäi hyvä mieli ja hyvä olo kaikenkaikkiaan.

Olen tänään ensimmäistä kertaa ollut ilman Jannen vihkisormusta. Minulla on ollut se siitä asti kun sain sormuksen takaisin, oikeassa kädessä, nimettömässä sormessa, "lukittuna" paikoilleen omalla sormuksellani. Jannen kultainen sormus jossa lukee sisällä minun nimeni, siinä se on ollut maaliskuusta asti. Tänään jätin sen tietoisesti kotiin.. pidin kädessä ja jätin sen yöpöydälle Jannen kuvan viereen, oli aika tehdä niin. Varmasti vielä pidän sitäkin, mutta tämä oli askel eteenpäin, askel siihen että sormus ei olekaan aina minulla sormessa, vaan voin liikkua ilmankin. Tuntui oudolta, mutta samalla tuntui että niin kuuluukin tehdä, aika on kypsä siihen.

Oma mieleni on edelleen vuoristorataa, kaipaan läheisyyttä kokoajan enemmän ja enemmän, mutta aina ajoitus on väärä, ihminen on väärä, olotila on väärä, tarvitsen halauksen, ison sellaisen, tarvitsen läheisyyttä, tarvitsen toista ihmistä ja toisia ihmisiä olemaan vieressäni ja lähelläni. Minulla on epämukava olo, tuntuu että kaikki ei ole niinkuin pitää. Ei tietenkään ole, ei kenenkään pitäisi käydä tällaista läpi. Mutta en tarkoita nyt sitä. Olen hyvin hermostunut, ja mietteliäs, minua vaivaa ihmisten käytös. En pääse perille hyvin läheisistäkään, onko jokin hullusti, teinkö jotain, rasitinko liikaa, enkö kuitenkaan ole mitä piti, kuormitinko läheisiäni, ystäviäni enemmän kuin heillä on voimia kantaa. Haluaisin vastauksia, paljon vastauksia, haluaisin ihmiset viereeni ja lähelleni, haluaisin kysyä ja puhua, haluaisin halata, nauraa ja itkeä.. Haluaisin niin paljon, ja silti minulle riittää hyvin vähänkin. Ole siinä, minä olen tässä, odotetaan iltaa, yötä ja aamua, annetaan ajan kulua ja parantaa haavat, katsotaan mitä elämä tuo.. Jokaiselle on varattuna jotakin. Ei pitäisi olla niin hermostunut ja peloissaan ja hädissään kokoajan.

Ikävä

Joskus käännähdän ja olen sanomaisillani sinulle jotain,
mutta et olekkaan siinä.
Joskus kuullessani hauskan jutun ajattelen kertovani sen sinulle,
sillä se naurattaisi sinuakin.
Joskus ajaessani olen aikeissa näyttää sinulle jotakin,
kauniin talon, valtavan puun, hassunnäköisen hurtan.
Sitten muistan etten voi.
Olen niin yksin ja minulla on ikävä sinua
koko ajan.

Onneksi on olemassa ihmisiä joitten kanssa näitäkin asioita voi jakaa, voi soittaa, laittaa viestin, kertoa omia asioita, minulla on kova ikävä sitä miten sai kertoa mitä päivän mittaan oli tapahtunut, mitä hassua tai kummallista, miten meni töissä, kaipaan hirveästi sitä aikaa kun pojat olivat menneet nukkumaan ja minulla ja Jannella oli aikaa jutella toistemme kanssa. Minulla on kova ikävä sitä että jotakuta kiinnosti miten minun päiväni on mennyt ja se joku oli lähellä ja kuunteli, kertoi omia juttujaan ja lopulta nukahdettiin, sylikkäin tai vierekkäin, joka ainoa ilta viimeiseen iltaan asti. Minulla on ikävä ihmistä joka päästää lähelle ja välittää.

Älkää pelätkö välittää.. aika on rajallinen, sinunkin vuorosi voi olla ihan lähellä. Mieti kerroitko ja teitkö ne asiat mitä ajattelit, otitko riskin, olitko ystävä, olitko enemmän kuin ystävä, kerroitko lähimmille miten rakkaita he ovat, otitko lapsesi syliin, muistitko välittää ja rakastaa ja kertoa siitä. Jos olisi se huominen milloin aikaa ei ole, olisitko tyytyväinen?